Ehkä vielä joskus minulla on aikaa. Onhan sitä nytkin, joka hetki, mutta silti se ei ole aikaa, jota saisi käyttää johonkin sillä hetkellä vääräksi tuntemaan. Pitäisi tehdä oikeita asioita, tärkeitä asioita, opiskella, siivota, olla sosiaalinen ja tehdä kaikkea muuta kuin istua koneella tai iltamyöhällä sohvan nurkassa kaksi tyynyä ristissä olevien jalkojen päällä. Katse siinä mustakantisessa kierrevihkossa. Ei saisi ajatella aikaa, jolloin kynän jäljellä on merkitystä, musteen väri kertoo kaupungin ja käsialasta näkee kellon ajan. Tahtoisi niin kovasti kirjoittaa edes muutaman sanan silloin tällöin, mutta elämä ei halua antaa sille aikaa.

Häpeän tätä pientä blogiani, yritän unohtaa sen ajoittain. Minua inhottavat ne hiljaiset kuukaudet, jolloin en sano mitään. Mitä sanoisin maailmalle, jota en edes tiedä kenenkään lukevan. Miten osaisin puhua maailmalle aikana jolloin tunnen olevani joku toinen kuin muutama vuosi sitten ja taas viikon kuluttua saatankin olla se aivan sama tyttö. Jokainen teksti tuo niin paljon mieleen, hyvää ja pahaa vaikka ne eivät muille ehkä sanoisi mitään. Tai sitten ne kertovat paljon.

Ehkä kyse on siitä, että todella pidän siitä mitä opiskelen, ainakin ajoittain. Kaupunkin on niin ja näin, asunnon kylmät lattiat ja osa ihmisistä joista en välitä, mutta silti. En tiedä, se vain on niin, viihdyn täällä tavallaan. Sisällä olen aina se sama pikkukaupungin tyttö. Kaupungin joka kasvaa joka hetki, mutta se ei silti pääse eroon leimastaan.

Uusi vuosi, jona en tehnyt mitään. Katsoin pääkipuisena poksilta jakson Wallanderia ja toivoin sen olevan Beck. Toivoin olevani jossain muualla, niin kaukana kuin mahdollista. Etten tuntisi oloani aivan samaksi kuin yläasteella. En olisi halunnut palata siihen tunteeseen enää ikinä, en maailmaan, josta en voi edes puhua muille. Ne hetket olivat liian. Ei ole edes sanaa kuvaamaan sitä, ei ainakaan yhtä. Minä en koskaan kaipaa menneisyyteen, en mihinkään aikaan historiassani. Olen tulevaisuus-tyttö. Hah.

Ajat, jolloin toivoo ettei ole tämä ihminen, ei tässä tilanteessa.

 

Minä olen se, joka lukee hautajaisissa adressit itkemättä.

 

Usein tässä blogissa näkyy minusta vain se negatiivisuus. En minä ole sitä läheskään aina. Nauran varmaan enemmän kuin laki sallii. Hymyilen tietämättäni.

 

Viime tammikuu tuntuu niin kaukaiselta. Ajoittain on voimia katsoa eteenpäin, tehdä asioida ja käydä paikoissa. Haaveilla. Olen ollut myös tavallaan kiireinen. Ja pian se kiire taas alkaa.

 

Kirjoitin äsken ensimmäisen kerran edes lauseen nano- yritykseni jälkeen. Tiedän, että joistain asioista osaa kirjoittaa tai ainakin uskon niin. Tai toivon. Minulla on oma tyylini. Toivoisin vain, että saisin jonkun lukemaan niin lauseita, jotka loppuvat lyhyeen tai jatkuvat liian pitkään.

Toivoisin niin montaa asiaa. Montaakaan en sano ääneen.

 

 

Olen täällä. Opiskelen. Kirjoitan. Neulon. Yritän kirjoittaa Nanoa. Varmaankin toista kertaa. Tähän mennessä menee ihan hyvin. Saa nähdä.

Kuukaudet jäävät väliin, kesä kuluu.

Muutamia rivejä, lauseita, ajatuksia ja henkilöitä.

Pian taas kaupunkiin, jossa voi olla joku muu, mutta ei tee mieli olla. Sitä vain on, olematta mitään.

Kuukausi loppuu, on kait sanottava joku sana.

En tiedä mistään mitään, kesä on hetkiä siellä ja täällä.

Päivät liian pitkiä ja illat liian lyhyitä. Öitä kaipaan. Omaa aikaa. Tai naurua ja hulluttelua.

Nautin juhannuksesta. Onko ihme, jos nauraa jalat hiekassa.

Keskeneräisiä asioita ja jotkut ratkaisut ovat lähempänä.

Minun elämästäni nähdään vain palasia.