Häpeän tätä pientä blogiani, yritän unohtaa sen ajoittain. Minua inhottavat ne hiljaiset kuukaudet, jolloin en sano mitään. Mitä sanoisin maailmalle, jota en edes tiedä kenenkään lukevan. Miten osaisin puhua maailmalle aikana jolloin tunnen olevani joku toinen kuin muutama vuosi sitten ja taas viikon kuluttua saatankin olla se aivan sama tyttö. Jokainen teksti tuo niin paljon mieleen, hyvää ja pahaa vaikka ne eivät muille ehkä sanoisi mitään. Tai sitten ne kertovat paljon.

Ehkä kyse on siitä, että todella pidän siitä mitä opiskelen, ainakin ajoittain. Kaupunkin on niin ja näin, asunnon kylmät lattiat ja osa ihmisistä joista en välitä, mutta silti. En tiedä, se vain on niin, viihdyn täällä tavallaan. Sisällä olen aina se sama pikkukaupungin tyttö. Kaupungin joka kasvaa joka hetki, mutta se ei silti pääse eroon leimastaan.

Ajat, jolloin toivoo ettei ole tämä ihminen, ei tässä tilanteessa.

Minä olen se, joka lukee hautajaisissa adressit itkemättä.

Usein tässä blogissa näkyy minusta vain se negatiivisuus. En minä ole sitä läheskään aina. Nauran varmaan enemmän kuin laki sallii. Hymyilen tietämättäni.

Viime tammikuu tuntuu niin kaukaiselta. Ajoittain on voimia katsoa eteenpäin, tehdä asioida ja käydä paikoissa. Haaveilla. Olen ollut myös tavallaan kiireinen. Ja pian se kiire taas alkaa.

Kirjoitin äsken ensimmäisen kerran edes lauseen nano- yritykseni jälkeen. Tiedän, että joistain asioista osaa kirjoittaa tai ainakin uskon niin. Tai toivon. Minulla on oma tyylini. Toivoisin vain, että saisin jonkun lukemaan niin lauseita, jotka loppuvat lyhyeen tai jatkuvat liian pitkään.

Toivoisin niin montaa asiaa. Montaakaan en sano ääneen.

Muutamia rivejä, lauseita, ajatuksia ja henkilöitä.

Pian taas kaupunkiin, jossa voi olla joku muu, mutta ei tee mieli olla. Sitä vain on, olematta mitään.

En tiedä mistään mitään, kesä on hetkiä siellä ja täällä.

Päivät liian pitkiä ja illat liian lyhyitä. Öitä kaipaan. Omaa aikaa. Tai naurua ja hulluttelua.

Nautin juhannuksesta. Onko ihme, jos nauraa jalat hiekassa.

Keskeneräisiä asioita ja jotkut ratkaisut ovat lähempänä.

Minun elämästäni nähdään vain palasia.

Pieniä hauskoja hetkiä. Aamupalaksi jäätelöä ja muuta mukavaa.

Pöytä on täynnä papereita, sanat ajatuksissa.

Meinaisin tilata yhden kirja, koska sen mainostettiin muistuttavan Siri Hustvedtin kirjoitustyyliä. Ei se kuitenkaan olisi ollut. Ei sitä sanaa kiertyneenä toisen ympärille.

Lauseet jotka ovat jotain muuta. Ei niitä lauseita enää. Ei kukaan pakota sinua tekemään niin.

Yksittäiset sanatkin vievät siihen maailmaa, jossa kaikki on toisin.

Tekee jotain, vaikka on niin epävarma siitä, osaako. Sanat, lauseet, pienet yksittäiset tarinat keskellä sitä kaikkea.

Jos joku kysyy mitä harrastan, kerron kyllä kirjoittavani.

Mutta elämä on muuta kuin aikaa sanoille.

Joskus  vain voisi nauraa sille kaikelle.

Keskittymiskyvyn puutetta.

En mä oikeasti  niin vanha ole. Mä olen täys kakara vielä.

Ei mitään vo-re-ver ven-ti-van.

Olen viettänyt lähes parisen viikkoa kotona, pääsiäistä ja kait jotain perioditaukoa. Yliopistossa oppii olemaan kaikesta pihalla ja ymmärtämään ettei se haittaa. Kevät tulee pikku hiljaa.

Neuleinto jatkuu, palmikot ja pitsit ovat vaihtuneet kirjoneuleisiin. Miten selviän kesästä, kun pitäisi tehdä kesäisiä käsitöitä ja minä tahtoisin kutoa sukkia.

Montaa sanaakaan en ole ennättänyt kirjoittaa, muutaman lauseen. Aika ei vain riitä. Kesällä sitä pitäisi olla, mutta onko rauhaa tehdä mitään. Kesää kohti.

Tajusin sen, että kun viime vuonna hain hain opiskelemaan, tiesin ettei ollut muuta paikkaa kuin tämä johon halusin, tietenkin se toinen kaupunki, mutta sehän on mahdottomuus minun arvosanoillani. Tiesin vain tahtovani tehdä tätä työtä sitten isona. Kuitenkin minusta tuntuu, etteivät kaikki arvosta minun valintojani, ihmiset joilta toivoisin sitä arvostusta. He kait ajattelevat, ettei se työ sovi minulle tai jotain. No eipä sillä ole minulle väliä.

Minä tiedän nyt mitä tahdon. Ehkä siksi tähän blogiin kirjoittaminen on nyt niin vaikeaa. Se että tietää, ei  vain odota jotain, tekee asioiden eteen työtä. Pieniä askelia joita muut eivät edes välttämättä huomaa. Mutta minun elämäänihän se vain on.

Olen laatinut pientä suunnitelmaa mitä teen ensi kesänä, sehän voi olla ettei mikään toteudu niin kuin tahtoisin. Voi olla etten kestä sitä vanhaa pientä huonetta ja kaikkea, mutta voi olla että asiat ovat paremmin. Minä tiedän mitä teen kesällä ja aioin myös toteuttaa suunnitelmiani. Aioin jatkaa eteenpäin.

Edelleen vihaan sitä yltiö positiivista ajattelutapaa, ajattelen lähes kaiken itseäni koskevan negatiivisesti, mutta yritän eteenpäin. Voi hyviäkin asioita sattua. Ehkä.