Hyvinä päivinä en kirjoita. Luulen niin. Tänään on tähän mennessä ollut hyvä päivä, mutta silti tuntui, että minun täytyy saada kirjoittaa, olen ollut liian kauan poissa blogini parista. Hassu tunne. Se tulee mielee kun kävelee aamuisin puistokatua pitkin ja katselee järvelle ja niitä veneitä tai taaksepäin sillalle ja kummastelee miksi hyljettä/norppaa esittävä patsas katsoo toiseen suuntaan. Hassu tunne siitä, että täytyy purkaa kaikkea johonkin. Tai ei purkaa vaan sanoa jotain, edes sana, mutta usein se sana muuttuu useammaksi ja kiemurteleviski lauseiksi.

Kesä lähestyy, kevät, mutta loska maassa, aurinko koskee silmiin liiaksi. Naapuri talon parvekkeilla ruskettuisi, mutta täällä jäätyy. Minä tahdon olla sisällä t-paidassa ja avojaloin, mutta nyt istun paksussa hupparissa ja villasukat jalassa ja silti on vähän kylmä.

Enää kaksi päivää ja hetkeksi pois täältä. Kaipaan suklaamunia, sohvalla löhöilyä, tanssimista, musiikkia liian lujaa korvissa ja hymyä jonka vain se paikkakunta antaa. Se on sen paikan hymy, jokaisella on omansa. Hetken on se hymy siitä että on taas siellä, mutta aivan yhtälailla se voi sekunnin kuluttua olla jotain muuta. Huuto sisällä päin kuinka kaikki vanha ja tukahduttava on jälleen läsnä ja vanhat virheet ovat aina siinä. Hetkiä siellä ja täällä, hakee vain sitä hyvää hetkeä, mutta ne kaikki muuttuvat vääriksi. En saa kirjoituksi, vaikka siihen olisi taas ollut koko viikonloppu aikaa ja nyt enää pari päivää vapautta, sitten on upottava kirjaan, jonka osaaminen määrittää taas tulevaisuutta. Osaisinpa, oppisinpa. Olisi vain oltava reipas, otettava asiat tosissaan, mutta tiedän taas tekeväni kaikkea muuta kuin sitä mitä pitäisi.

Ja ne kouluhommat, anteeksi vain, mutta minun mielestäni alleeviivaaminen ei osoita oppimista tai sitä, että olisi lukenut. Päin vastoin, ainakin itse luen silloin vain uudestaan ja uudestaan alleviivaamiani kohtia tajuamatta sanaakaan, sillä ne viivat häiritsevät jotakin visuaalista ilmettä tai jotain ja minun on hankala keskittyä. On se kummalista kun sitä vaaditaan hyvää numeron, alleviivamista, miten koen sen niin naurettavana. Kuin esityksenä siitä, että on muka lukenut, turhana todisteluna. En tajua tuon koulun menetelmiä, surkee tiedottamista mistää, sähköpostia joka kerää vain turhia viestejä, jotka eivät kosketa juuri ketään ja silti jaetaan kaikille. Käsketään monistaa miljoonia lappusia, mutta ei kerrota miten kopiokonetta käytetään, vaaditaan hirvittävästi jotain tai toisilla asioilla, jotka olisivat paljon tärkeämpiä ei ole mitään väliä. Opettajia joiden äänenpaino ei muutu ja jotka purkavat huonot päivänsä opiskelijoihin.

Anteeksi nyt vain jos tälläisessä ympäristössä ei huvita opiskella. Kaikki on vaan sitä miten minä olen kokenut asiat, muut voivat ajatella aivan toisin, mutta minulle tämä ei sovi. Ehkä vaadin liikaa ja pidän vain liiaksi laiskottelusta, välillä lukemisesta ja kaipaan lukioon, minä en vain osaa olla näköjään paikassa, jossa pitäisi kokoajan tehdä. Silloin en jaksa enää vapaa-ajalla tehdä ja sitä minä kaipaan. Minun täytyy siitä opiskella alaa, jossa päivät luen ja illat saan tehdä käsilläni. Jospa vain olisin ahkerampi, jos vain jaksaisin yrittää. Oikeasti toivon vain, että olisin nopeampi oppimaan.