Novellini: Tukehtumatta Helsinkiin

 

Se tunne kun on kuin tukehtumaisillaan, eikä kukaan näe, kukaan ei kuule. Ei pysty pysymään paikallaan, oli lähdettävä, muttei ole paikka jonne mennä. Toivoisi jotain uskomatonta, jotain uutta ja säihkyvää. Toivoisin omaa elämää. Elää silloin sitä hetkeä, jaksaa uskoa tulevaan, elämä vie ja murheet kostaa.

 

Hento lumi sataa ja tuulikaapin matto on märkä. Laatat ovat liukkaita. Kovuus pyrkii pintaan. Mitä se elämä oikeasti on, minun tunteillani ei maailmassa ole merkitystä, eikä elämälläni. Onko elämä kaikkien yhteinen hetki, mitä sitten jos nyt kuolisin, tietysti surtaisiin, mutta myös unohdettaisiin. Mitä itken jos jaksa, minä syön jos viitsin. Onko se elämä sitä että pyrkii tekemään kaiken toisille mieliksi. Jos minä en tahdokaan ylioppilaaksi vaan kädentaitojen ohjaaksi, niin se ei ole minun päätettävissäni.

 

Minä en edes saa hengittää ilman jonkun lupaa. Se olematon stressi tekee elämästä helvetin. Mitä sinä oikeasti välität, mitä sinä oikeasti, tunnet. Ei silläkään ole väliä, saatat huutaa eikä ketään kiinnosta. Vaikka minä itken en tunne sitä. Hengittää sitä ilmaa jota vihaa, tuntea se kylmyys johon paleltuu ja se lämpö, siinä palan. Jos välität se satuttaa, jos annat vain olla, ei mikään koske. Luet ja luet etkä opi pronomineja. Tahdot pomppia ja huutaa, silti luonteesi estää sen. Hakata päätä seinään, saamatta tahtoaan läpi, pelastamatta elämäänsä. Onko elämä pyhä?

 

Ksylitolipastilli juuttuu kurkkuun ja kipua ei tunne. Ei vaan saa ilmaa. Helsingin kadut ovat kuumia, likaisia ja täynnä pölyä. Haet puhdasta ilmaan ja silti se on kaukaisin paikka jonne voit mennä. "Lähtisit junalla etelään," Pyydät, huudat, itket.

 

Tuoko se pöly sen helpotuksen, jos se sitten turruttaa keuhkot. Lähdet vaikket tahdo ja silti tahdot. Et kestä tätä elämää, tunne joka vaivaa on liian pinnalla, tahtoisit vain repiä sen pois mutta se on mahdotonta. Hakkaa nyrkillä pöytää, tunne kipu. Se on merkki halusta, se on merkki elämästä.

 

Mutta kun on sen lähdön hetki, tartut reppuusi, heität sen selkään. astut etelän junaan, pohjoinen on poissa ja maailma edessä. Et tahdo lähteä yksin mutta sinun täytyy, muut eivät siihen pysty.

Arpi sydämessä, eivät sitä muut näe.

 

Ampuisit aivosi pihalle, heittäisit henkesi hirteen. Mitä sitten, se olisi vain sinun loppusi. Muita se koskisi  enemmän, ei sillä olisi enää sinulle merkitystä. Jos kirjoitat jotain iloista on se tekopyhää, hymiö avaa haavoja. Ja ne hymiöt ovat vain naamioita sen pinnan päällä ne ovat kuin laastareita.

 

Junan pysähtyy joka asemalla, konduktööri unohtaa sinun aina tulleen jo sieltä aikaisemmalta. Yski, tao itseä selkään. lyö nyt se polvesi tuoliin. Happea etsaa, sitä ei sinulle tahdota antaa, et kuulemma ole ansainnut sitä, mitä sitten. Voihan sitä hengittää hiilidioksidiakin, silloinhan tukehdutaan, ei merkitystä tässä yhteisessä elämässä.

 

Tampere näyttää vain huvipuistoa, telot ovat keskustassa matalia ja teillä on yhä talvi suolaa.

 

Helsingin avautuu asema asemalta ja etelä on lähellä. Tunnetko sen tuoksun, elämän. Nyt voit sen haistaa, itsenäisyyden. Vaikka sitä riittääkin vain viikoksi, kauemmaksi eivät rahat riitä.

 

Asema on täynnä valoa ja ihmiset kuin muurahaisia, pohjoinen tulee vastaan jo siinä. Matkamuistomyymälässä on kortti jossa kuva Kalajoen hiekkasärkistä. Ostat sen ja revit kappaleiksi, tunget sen palaset kahvilan tupakan tumppikuppiin.

 

Motelli tai hotelli, mihin opiskelijan rahat riittävät. Halvin on myös huonoin, muttei sillä väliä. Sänky, vessa ja peili riittävät. Teeveellä tai muulla ei ole merkitystä. Elät viimeisillä senteillä pari ylimääräistä päivää, jos nyt säästät. Sinä päivänä jolloin lähdet, kävelee tuttu Suomen linnassa vastaan, eikä sinulla ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä.

 

Koti on pakko paikka, kesä on ohi ja koulu kutsuu. Vuoden jaksaa vain kesän vapautta ajatellen. Junat kulkevat ja kevät tulee, joka kerta kauemmas, vuosi vuodelta. Lopulta täysi-ikäinen ylioppilas lähtee pois lopullisesti, sen täytyy jo olla sitä elämää, sitä samaa rutiinia se oli ennen. Ulkomailla olet oma itsesi ja maailmassa riittää sinulle aina nurkkia. Koti on paikka vain silloin kun on pakko. Lopulta muutat sinne, yliopistoja on muuallakin. Maailma kasvaa, ja sademetsissä riittää ilmaa.