Lauantai on omituinen päivä, en koskaan saa lauantaisin tehtyä mitään, tai siltä se ainakin tuntuu, vaikka tekisinkin jotain. Tänään nukuin niin myöhään, että itseäkin hävettää, mutta kuvittelen nyt että siirrän sitä unta ensi viikolle niin ensiviikolla tarvitsee nukkua vähemmän. Perjantaina olin onnellinen, en tiedä mistä, se vain tuntui siltä, että olin onnellinen. Onnelinen jostain typerästä ja pienestä, vaikka siitä, että kevään melkein tuntee ja siitä että sillalla ei voinut kävellä kunnolla, kun oli niin liukasta. Liukasta liukasta liukasta, inhoan sitä kun jotain sanaa toistetaan kolmekertaa peräkkäin. Tänään olen siis vain nukkunut ja leiponut ja syöny. Tein sämpylöitä ja joitan kaurakeksejä ja sitten herkuttelin. Pakastimessa olisi muffinseja keskiviikolta ja huomenna on sunnuntai ja en tiedä mitä teen.

Pakenen kouluhommia tekemällä kaikkea muuta ja toivomalla olevani jossain aivan muualla. Nyt tahdon amerikkaan, olen tyhmä, tiedä. Siinä maassa ei ole juuri mitään mitä ihailen, tai niin ainakin kuvittelen, mutta sain sen vain pari viikkoa sitten päähäni. Minä tahdon sinne. Mutta mitä teen asian eteen, en yhtikäs mitään, miten minä muka voisin sinne päästä, en mitenkään. Kaikista vähiten saisin lähteä. Tai minulle väitettäisiin, että saan lähteä, mutta sitten lueteltaisiin niin paljon syitä, miksen voi pärjätä, että minun olisi mahdotonta lähteä. He ovat ovelia ja tietävät, että se on ainut tapa estää minua lähtemästä mihinkään, menemästä mihinkään tai tekemästä mitään. He lannistavat sillä tavalla, ettei minun tarvitse kuulla niitä sanoja edes heiltä ollakseni maassa, kuulen ne kyllä päässäni muutenkin. Mutta en välitä, minä menen sinne vielä jokin päivä ja olen kauemmin kuin viikon, kyllä niin typerä maa tarvitsee enemmän aikaa kuin viikon. Leikin jääräpäistä, kun todelliset haaveet ovat liian mahdottomia pidän kiinni niistä typeristä, joiden en edes odota toteutuvan.

Kirjoittamisesta ei tahdo tulla mitään, tai siltä se ainakin tuntuu. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta ne ovat jotenkin niin vaikeita. Kaksi kohtaa mistä jatkaa. Kirjoittaako loppuun vai parantaako ensin. Se kaikki tuntuu niin suurelta työltä, mutta se on ainut asia, missä minä en aio lannistua, minä kirjoitan tuon loppuun, kirjoitan varmasti. Vie se kuinka monta vuotta tahansa, on se vienyt jo niin paljon, että parempi olla sen arvoinen. Ja se on minulle tasan sen arvoinen, minkä ajan siihen käytän.

Tarvitsen vain sen tuntee, mutta ei ole sitä tunnetta, eikä se tule, olen liian ylhäällä kirjoittaakseni, se ei ole silloin todellista, minä en ymmärrä onnellisuutta ja sitä maailma on yhtä hymyä katsetta kuin hetkittäin. Minun maailmani on useammin harmaa, vaikka se ulkopuolisen silmistä voisi olla jotain aivan muuta, ei minun nauruni ole niin iloista kuin kuvitellaan. Miksikö naurunu kuulostaa itkulta, siksi että minä itken vain pieniä kyyneleitä yksin, jotka eivät riitä. Jospa joku vain voisi rutistaa sen kaiken pois, saada hymyilemään ilman että näkee sitä kaikkea loskaa tai järvien vettä harmaana ja kylmänä. Yritän luvata itselleni kirjoittavani päivittäin, en minä silti sitä tee. En minä ehdin, valehtelen. Etsin kaiken muun eteeni, etten kirjoittaisi, sillä sanat ovat vaikeita aina välillä, kiukuttelevat toisinaan ja toisinaan mököttävät hiljaa viltin alla. Huutavat ja raastavat terävillä kynsillään auki kaiken koetun ja kaiken sen mitä tahtoisi kokea.

Minä en ole sellainen ihminen, joka väittää, että vain kokemastaan voi kirjoittaa. Mistä minä voisin silloin kirjoittaa, en ole kokeknut mitään, en ole elänyt tarpeeksi, minähän pelkään tavallaan elämää, niin että antaisi vain mennä ja olisi vapaa. Ei minä kirjoitan, koska tahdon, koska en osaa olla kirjoittamattakaan. Se on vain pakko, välillä se on niin vaikeaa, mutta en voi ollakaan ilman kirjoittamista, edes pieniä lauseita ja sanoja, jotaka eivät muille merkitse mitään, mutta minulle ovat pieniä muistuksia toisenlaisesta maailmasta, jossa viihdyn.

Koulu ja kaikki muu tuntuu välillä niin typerältä, kun pidän kirjoittamista tärkeämpänä. Voi en minä edes ole hyvä ja mitä sillä muka teen tulevaisuudessa. Enhän minä osaa kirjoittaa niin kuin pitäisi, minun lauseeni ovat outoja ja tekstini turhan pinnallista tai omituista, mutta minä nautin siitä niin paljon. Se on se missä minä haaveilen. Leikin ajatuksella kirjallisuuden opiskelusta, mutta enhän minä varmasti pääsisi yliopistoon sitä lukemaan tai sitten ainakaan pärjäisi siellä. Minä luen turhan pinnallista hömppökirjallisuutta ja varmasti vain kirjoitankin sitä, mutta ehkä sitä joku jonain päivänä lukee. Äidinkielenopettaajaa minusta ei ikinä tule, en minä ymmärrä yhdyssanoja tai kielioppia millään tavallaa, jätän sanoista joskus tavuja ja kirjaimia pois, sekoitan h ja v ajoittain ja pilkut tippuvat vääriin paikkoihin. Mutta on minullakin oikeus tehdä sitä mitä minä haluan ja minä haluan kirjoittaa. Kirjoitan vaikka kaiken muun kustannuksella, mutta miten muuten voisin edes varmaan pysyä järjissäni, olen niin tuskainen jo viikossa ilman paperia ja kynää, siirryn kokonaan siihen toiseen maailmaa päässäni, enkä ole nyky hetkessä. Omituista kirjoittamista, kun lauseet ovat vain minulle ja se on ainoa, jolla on väliä. Ei kovin fiksua ajatellut koulua tai mitään muutakaan, mutta en minä voi silloin olla missään, jossen saa kirjoittaa.

En ole ikinä osannut kirjoittaa esseitä tai mitään hienoa ja virallista, mutta minä löydän paikan sanoille muissa teksteissä, taivutan ne sanat sopimaan minun tahtooni, en muiden. Sillä sanat ovat se ainoa asia, joka kunnolla kuuntelee minua, se mihin voin vaikuttaa helposti. En minä osaa käyttää sanoja tietään sillä tavoin kuin tahtoisin, mutta joskus osaan tuoda niillä ajatukseni paljon paremmin esiin kuin puhumalla. En todellakaan sano olevani hiljainen, en enää nykyisin. Lopetin hiljaisena olen viime keväänä, ainakin omasta mielestäni, kun ajattelin, ettei kukaan ota mihinkään kouluun niin hiljaista tyttöä, kun minä olin. Nyt minä pälätän, en kyllä tiedä onko se yhtään sen parempi. Osaan kyllä olla hiljaa, omissa oloissani, päässäni, kuunnella kun muut puhuvat. Mutta nykyään osaan hermostuneena myös pälpättää, mitä en ennen osannut, olen kehittnyt siinä. (Kevittyny, meinaisin kirjoittaa)

Harmittaa tavallaan aina välillä olla täällä kaukana ystävistä, kun he ovat kotikaupungissa, nytkin baarissa, pitämässä hauskaa. Mutta olen tyytyväinen siihen, että minä lähdin ensimmäisenä. Kuvittelen, että ensi syksynä se olisi ollut paljon hankalampaan, kun kaikki ovat eripaikoissa. Nyt minä olen täällä yksin ja totun siihen ja ehkä he ymmärtävät sitten ensi syksynä millaista se on, kun on huono olla kaukana, mutta vain hetken hyvä olla siellä, kun palaa taas kauas on entistä huonompi olla. Ehkä he ymmärtävät, ehkä eivät, siksi minä olen täällä. Kouluhommat ovat vain kouluhommia, en minä ole tarpeeksi vanha ja viisas tai mitään hankkimaan ammattia, minä tarvitsen mielestäni lisää yleissivistystä tai jotain muuta, mutta tämä ala ei ole se oikea vielä. on niin hankalaa, kun tuntuu, että on kaksi polkua, jonne lähteä ja molemmat yhtä mahdottomia. Vähän samalla tavoin, kuin valitsisin rakastanko punaista vai sinistä enemmän. Toisaalta muotia ja vaatteita ja vähän haaveilen omasta liikkeestä, mutta ei se ole laikaan todellista, ei minusta voi ikinä tulla niin hyvää ja kuuluisaa, että tienaisin sillä mitään. Toisaalta tahdon kirjoittaa, mutten osaa. Tahdon vain tehdä tulevaisuudessani jotain luovaa, mutta jotain jolla tienaa. Mahdotonta, tiedän, ainakin Suomessa. Olen siis päätynyt arkipäiväisiin unelmiin, johonkin tavalliseen työhön ehkä ja perheeseen. Minä tahdon perheen, vaikken sitä ikinä kuvitellut aiemmin tahtovani, tahdon edes tekaistun hymyn huulille kuin valokuvissa ja jonkun jonka voi kuvitella välittävän. Olen haaveilija, joka ei uskalla haaveilla oikeasti, antaa vain ajatusten tupsahdella päähänsä ja katsoo sitä kuvaa, mutta pelkää ottaa askeltakaan sitä kohti, pelätän sen todella särkyvän. Ehkä maailma tuo minulle joskus jotain, en kyllä usko siihenkään. Ehkä joskus kaikki on hyvin, minä olen onnellinen ja hymyilen kuvassa oikeasti ja hymyilen vielä sen kuvankin jälkeen ja vielä silloin, kun katson itse sitä kuvaa. Enkä purskahda hiljaisesti itkuun ajatellen kuinka onnellinen olinkaan tuolloin. Niin alhaalla ja niin ylhäällä yhtä aikaa. Nyt niin pieni virne huulilla, ettei uskalla enää edes toivoa, että se pysyisi siinä pitkään, jo liian monta päivää ylhäällä.