Minä vihaan sitä postimiestä, vihaan niitä jotain kuuttakymmentä idioottia, jotka veivät minun tulevaisuuteni. Kyllä minä tiesin, etten sinne pääse, mutta silti se satuttaa, turhaa keräsin itselleni mitään astioita ja haaveilin uusista, tai mitä vaatteita sitten käyttäisin, kun olisin niin hieno opiskelija. Nyt minä en pääse täältä pois ikinä, en ikinä tästä korvesta ja painostavasta ympäristöstä. Minun piti päästä siihen kaupunkiin, siihen ainoaan, jossa olen tuntenut itseni vapaaksi. Nyt tuntuu etten ikinä pääse pois,pois tästä huoneesta, jonka seinät ovat joka hetki vaaleammat, täydellisemmät ja sitäkin painostavammat. Minä tahdoin etelään, siihen kaupunkiin, tahdoin olla vapaa enkä lähteä sieltä ikinä ja nyt iloitsevat ne idiootit joita vihaan sinne pääsystään, tai siis pääsystään yrittämään olemaan vielä parempi ja kukaan ei huoli minua. Halusin vain olla kerrankin onnellinen, mutta ei sitä voida minulle suoda, minun täytyy pysyä täällä tukehtumassa. Halusin astiat, valkoreunaisen peilin ja ompelukoneen, nyt käteeni vain sattuu hakkaaminen keittiön seinään ja tuskastun tähän aikaan. Minua ei kestä nyt kukaan ja minä en tahdo mitään juhlia ja valkoista lakkia, kun ei ole toivoa mistään tulevasta, jossa voisi hengittää, eikä kukaan pakottaisi olemaan jotain muuta. En minä halua syödä tuon kättäni vasten sulavan pussin maisseja, mutten halua violettia kättä. Minä vain halusin sen unelman olla vapaa, nyt en voi sinne päästä.