Jotenkin sitä tuntuu ettei ole osa sitä mitä kaikki muut ovat, tuntee olevansa ulkopuolinen, vaikkei ole. Minulla on ystäviä, kavereita, tuttuja. ihmisiä ympärillä, ei niitä persoonattomia vaan oikeita. Katsoo peiliin ja näkee pikimustat silmlät. Nauraa, hymyilee, se ei vain tunnu oikealta.  Sitä pelkää etukäteen, ei tahdo koskaan enää tuntea sitä surua.

Tänä vuonna ei ole ollut niitä syysiltoja, joita olen odottanut, ei pimeää ja tuulta. Tummaa taivasta ja sitä ettei reota puita toisistaan. Minä halaun sen vilpoisen tuulen.

Rakastan äidinkielentunteja välillä, mutta en vain jaksa sitä läksy pinoa. Mielipidekirjoituksia "lehteen", kirjoja luettavaksi, puhe ja muita tehtäviä. Minä olen poikki. Istu iltapäivisin koneella ja tunnen kuinka tahtoisin vain itkeä, purkaa jollekkin sen kaiken turhan, mitä ei todelisuudessa edes ole. Vain minun pääni sisällä se pieni "angstaaja".

Voisin mennä marraskuun lopussa autokouluun, se tuntuu niin kaukaiselta ja oudolta. En minä vielä voi olla niin iso. Tunnen itseni niin paljon nuoremmaksi. 17 on liian suuri ikä. Jos minä tunnen olevani vielä täysi lapsi niin iten 18 vuotiaana voin olla aikuinen, täysi- ikäinen? Täysi- ikäisyyden rajaa pitäisi nostaa...

Miksi aina  "Mitä sulle kuuluu"  kysymykseen vastataan "ihanhyvää" tai jotain? Miksi se aina on elokuva tai TV-ohjelma jossa sanotaan se "totuus", ei niin hyvää. Miksei sitä voi vain sanoa mitä todella tuntee.