Ehkä mä olen pessimisti, ehkä en. Välillä on hetkellisesti auringon paisteessa  niin mukava olla ja sitten jo hetken päästä  ei näekkään  sitä aurinkoa ollenkaan.  Kaipaan ilmaa, kaipaa pois tästä talosta.
löysin vuodelta 2003 kirjeen itselleni jossa valitin ettei minulla ole ystäviä ja kuinka mikään ei tunnu olevan riittävän hyvin ja kuinka kaikki taas painostavat. Edelleen tuntuu samalta vaikka minulla on ystäviä. Minä en kestä sitä painoa. Pelkään kevättä ja pelkään kesää jota en tahdo. Minä en tahdo nähdä äitiä joka päivä, minä en tahdo sitä kotona, estämässä minua olemasta vapaa. Minä en jaksa tätä esittämistä ja valehtelua. Minä en jaksa joka päivä samaa hoentaa siitä kuinka minun pitäisi tehdä "lukkari" jääkaapin oveen ja olenko tehnyt läksyt ja huolehtinut koulujutut ja kaikki muut. Minä haluan olla 18 ja lähteä.

Minulla on salaisuuteni.