Täällä, pöydän päädyssä. Parvekkeen ovessa ei ole verhoa ja kuka vain voi nähdä kadulta pimeällä tänne. Joka ilta kiinnitän siihen nastoilla keltakukkaisen lakanan. Se ei sovi vaalean punaiseen maailmaan. Maailmaan joka on edelleen jotain outoa. Vihdoin netti ja kulutan tunteja istuen koneella. Sama outoa musiikkia josta en osaa edes pitää, se vain saa hakkaamaan nilkkoja yhteen. Niskoja särkee. Kulhollinen karkkeja joita ystävät toivat.
Koulu joka ei ole mitään sitä mitä odotin, sinne en aio jäädä, vidoin sain vanhempanikin ymmärtämään. Minä en tahdo lähteä tästä asunnosta mihinkään, täällä on liian söpöä. Toinen asia on se mitä mitä teen syön, nauran, laulan. Jos minulla olisi uuni leipoisin joka päivä. Tai en, sanon vain niin, koska se kuulostaa kivalta omassa pienessä päässä. Muffinsseja koska ne ovat muotia.

Se typerä koulu, johon muka halusin silloin aiemmin, pienenä, tylsää ja erittäin turhauttavaa. Ihmisten kanssa on kuintekin hauska välillä nauraa. Nauraa kun ei kuule mitä toinen sanoo eikä kehtaa pyytää toistamaan. Nauraa, kun ei ole mitään sanottavaa. Nauraa vain hiljaa nätisti, käsi suun edessä, et sinä näe hampaitani.Peitän hampaani, peitän siten silmäni, sen mitä minä oikeasti tunnen. Helvetin epävarma. Typerä tyttö.

En ole kysynyt viikkoihin mitä Elisalle kuuluu, sille Elisalle, joka on nyt jo jossain muualla toisessa elämässä, ei epäonnistuja joka minä ole, joksi itseni tunnen. Kaikki pahempi kuin ennen. Ei hänkään hymyilisi. Hänen elämästää puuttuu enää pari vuotta, pari vuotta joista en saa kiinni. Ei minun maailmani vetää ne vuodet kauas, eikä voi hypätä sen ojen yli kumpparit jalassa.

Tahdoin jotain muuta. Tahdoin, tahdon, sellainen tyhmä minä olen. Olen tyytyväinen vain vaaleanpunaisiin verhoin ja uusiin keittiönkaappeihin. Tämä on minua, muttei kuitenkaan. Palasia, osasia.

Mustia kierrevihkoja, osa täysiä, tyhjiä, täynnä turhaa. Sanoja, kuvia, sellaista mikä on minussa mitä ei aina tai koskaan ymmärrä. Hiiri mattona vihko, yksi niistä, tyhjä, niitäkään ei kohta enää saa, ei enää edes niitä täydellisiä, kierrätysvihkoja saa. Ne olivatkin liian hyviä minun sanoilleni.

Täällä on liian siistiä, ei sellaista kuin minun kaaos maailmassani, ei tavarat suorissa riveissä hyllyissä. Sen vuoksi jätän vaatteita muovipusseihin, tiskejä altaaseen, en kestä tätä liikaa järjestystä. Siksi keltainen kukkalakana on rutussa tuolilla jonka toivoisin olevan valkoinen.

Sekoipäisessä tylsistyneessä maailmassa mustavalkopiirrustuksia ruutupaperilla. Kahvissa on edelleen kaakaota ja tee ei nykyisin maistu ilman näkkäriä. Pitäisi käydä kaupassa huomenna. Kulutan liikaa rahaa, enkä kestä sitä. Helvetin pihi joskus, ei ajattele tarkoituksella aina.

Turhia sanoja on liikaa.