Toisessa maailmassa, odottaen maanantaita.

Pitäiskö olla onnellinen unelmien toteutumisesta? Voinko pitää unelmana sitä, jonka olen tiennyt jonain päivänä tekeväni? Ei se oikeastaan ollut minulle kysymys pääsisinkö opiskelemaan tuonne vaan, että milloin pääsen, nyt vai kahdenkymmenenvuoden kuluttua. En taaskaan ole tyytyväien nykyhetkeen, en milloinkaan. Ehkä nyt kuitenkin enemmän kuin useimmin. On väsynyt ja iloinen, pakastimessa muffinsseja ja kaapissa suklaata, jota ei tee mieli. Olen järjestänyt värit purkkeihin, kirjat hyllyyn ja tapellut koneen kanssa. Yltiösöpöllä tavalla laitetut keittiön verhot ja minun näköinen makkari. Olen huomannut rakastavani nykyään punaista, ennen välttelin sitä, nyt myönnän sen.

Olen kirjoittanut, vähäsen. Luonut sitä pohjaa, pohtinut rakennetta. Tiedän, että tuosta tulee kirja, mutta se on suuri työ. Pelkää sitä työmäärää ja tahtoisin lusmuilla, mutta sitten en enää pitäisi siitä. Olen siis rohkeampi.

Syysvaatteet odottavat kaupoissa ja minä tahtoisin kulkea mekoissa ja korkokengissä läpi talven. Söpöt kumpparit sopivat kuitenkin paremmin takkiin ja säähän. Kumpparin joissa on punaista, mustaa ja valkoista. Hölmö minä valitsi sähkövatkaimen napinpunaisen mukaan, oranssi ei vaan ollut nätti.

En ymmärrä miksi tätä luetaan, kuka tätä tahtoisi lukea. Se kummastuttaa minua. Tämä blogi on vain täynnä outoja lauseita, joiden monet merkitykset ovat selviä vain minulle ja jotkut niistä ehkä ystäville. Varmasti joku luulee ymmärtävänsä, mutta sanoissa on niin monta puolta ja ne sanat ovat minun puolellani.

Minä olen tarinan kertoja, joka ei osaa puhua. Kertoja itselleni. Minä olen tarinani jota kerron.