Pieniä askelia, joihin en osaa suhtautua. Asunto, jossa on tumma lattia, ikkunat joista näkyy maailma, ei se ole todellista ennenkuin saan avaimen. Mitä minä oikeasti tarvitsen, kun kasaan astiani takkahuoneen nurkkaan. Tarvitsisin niin paljon. On hassua, niin omituista, että ne asiat, jotka vaikuttivat vielä viikko sitten hirvittävän kaukaisilta ovatkin nyt v ain sen saman ajan päässä. Mietin unissani miten sälekaihtimet kiinnitetään ja haaveilen prinsessakuvioisesta vahakankaasta. Aika kuluu hirvittävän nopeasti, äsken oli viime viikonloppu, tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Mutta se on nyt ja maanantaina on liian pian, ja sitä seuraava liian myöhään.

Virkkasin pitkästä aikaa, ei siitä viime kerrasta ole oikeasti varmaan kuin kuukausi, mutta minulle se on pitkä aika. En minä oikeasti mitään virkkaa, sellaisia sykeröitä samalla kun katson netistä elokuvaa jollain japanilaisilla teksteillä. Turkoosi lanka ei näytä laisinkaan minulta, eikä turhanpaksulla kukkaliinalla tee yhtään mitään. Tämäkin on vain sellaista näpertämistä. Sitä samaa mitä kaikki minun tekemiseni on. Kassikaupalla kankaita, piirrettyjä kaavoja, luonnoksia, kaapinpohjalle unohdettuja huolittelua vaille valmiita laukkuja ja paitoja. Haaveilen mekoista. Ja ne ihanat kankaan siellä kasseissa odottavat muka aikaa, kun olen yksin päättämässä mitä niistä teen, eikä minulla ole häiriö tekijöitä vieressä jotka antavat turhia neuvoja, ei kyllä minä tiedä miten saumuriin vaihdetaan langat, ei et sinä sitä opettanut, minä opettelin itse, koita jo ymmärtää. Kohta sitä ei tarvitse enää kuunnella, mutta ostoslistaan pitää lisätä ompelukone, se on siellä kyllä aina ollutkin.

Pakko lisätä näihikin typeriin sanoihin pari linkkiä: