Hymyilyttää tavallaan. Maa on täynnä loskaa, hetkeksi hyvä olo. Olisi ihana vain olla. Jos tänään ehtisin kirjoittaa. En ole kirjottanut, vaikka ole luvannut itselleni niin. Pitäisi vähän ommella, piirtää ja tehdä kaikkea sitä pakosta, mitä ennen tein vapaa-ajalla. Jollain tavalla on hyvä tajuta ettei ainakaan tuota tahdo opiskella, ei ainakaan juuri nyt. Minä kaipaan oikeata opiskelua, lukemista, vähän pänttäämistä, uusia ihmisiä. Tietäisi vain tarkalleen mihin tahtoo. Ehkä nyt vähän enemmän kuin edes viikko sitten, pitäis vain saada täytettyä se lomake. Jos vain olisi aikaa lukea pääsykokeisiin saattaisin hakea vielä eripaikkoihin, mutta koska ei ole aikaa tyydyn vain pelkkään vakavaan. Toisaalta on vain niin ihanaa olla täällä vaan yksin, mutta välillä kaipaa jotakuta jolle pölöttää ja olla iloinen ja hauska ja nauraa muuten kuin yksin typerälle tv.lle.

Olen joskus miettinyt, että lopettaisin tv:n katselun. Se vapaus siitä olisi varmaan ihanaa, mutta tuntuu etten silloin enää pysyisi mukana maailmassa ja menettäisin jotain tärkeää aina välillä. On kait typerää olla kiintynyt johonkin niin pinnalliseen. Tv vain pitää seuraa kun on yksin, sille nauraa yksin, sille itkee yksin. Ja se on niin typerä että taidan sulkea sen ja avata vasta huomenna. Sitä aina vaan jää seuraamaan jotain typerää ohjelmaa ja sitten on koukussa siihen miten se nollaa aivot täysin päivästä, vie maailmaan, jossa ei tarvitse välittää mistään. Toisaalta siihen samaan maailmaa voi minun mielestäni päästä myös lukemalla tai kirjoittamalla. Olisin viisas, jos lopettaisin tv:n katselun, tietystihän sieltä voisi katsoa aina joskus jotain. Elokuvan ja jotain ihanaa sarjaa, kuten Morsea, Ihanan Elisan tytärtä, Jekyll (ja Hyde), Murha mielessä, Gilmoren tytöt.. Taidan itseasiassa katsoa aika paljon ylen kanavia/ohjelmia. Mitä ihmettä minä muka seuraan muilta kanavilta.. Teho-osastoa, sitäkin sain miettiä hetken, ennen kuin muistin. Muut sarjat ovat oikeastaan sellasia, että katson jakson tai pari, mutten hirveästi välitä, jos en näe. Jospa alankin vain seuraamaan noita ohjelmia ja en katso niitä hömppä ohjelmia, joista en oikeasti välitä ollenkaan. En usko kuitenkaan että osaa olla niin, enkä laita tv:tä vain päälle, seuraamatta mitään. Pitää alkaa kuuntelemaan radiota ja katsomaan elokuvia ja kirjoittamaan ja lukemaan enemmän, ehkä sitten unohdan tv:n ja tuon mötikän olemassa olon tuossa pöydällä, enkä vain katso sitä koska ei ole muutakaan tekemistä. Ehkä onnistuisin.

Tänään olen mielstäni ollut reipas, tein rästiin jääneitä kouluhommia, joita pitäisi kyllä vieläkin tehdä paljon. Kävin kaupassa, enkä ostanut karkkia tai oikeastaan muitakaan herkkuja, paitsi vaniljajäätelöä, mutta sitä tarvisee olla aina pakastimessa. Tein itse jotain ranskalaisten tyylisiä perunoita, joten käytin jopa ne kolme jääkaapissa ajelehtinutta perunaa. Tein salaattia, leivoin piirakkaa, tiskasin. Itsestä tuntuu, että tein tänään paljon asioita ja aurinko paistoi, vaikkei se välttämättä olekkaan niin. Toisaalta kun tahtoisi olla niin laiha, tai ei niin laiha vaan sen aavistuksen alipainoinen, mitä on kokoelämänsä ollut, eikä tuntea oloansa tälläiseksi. Toisaalta tahtoisi olla täysin erimuotoinen ja ajattelen ettei sitten olisi niin kylmä, mutta minä kammoan jokaista grammaa. Syömiseni on aina ollut outoa, tiedän sen kyllä, mutta se ei ole sairasta, koska minä syön täysin normaalisti, tavallisesti. Mutta pystyn myös olemaan syömättä pitkään aikaan tajuamatta sitä ja tuntematta nälkää, mutta voin myös syödä ja syödä kaikkia herkkuja vaikka kuinka hirveästi. Arki on normaalia, mutta viikonloppuisin annan vain olla ja ne kaksi vuorottelevat kuin leikillään. Minä olen aina pysynyt laihana, vaikken liiku. Jos liikkuisin pelkäisin, että se menisi yli, yli sen rajan minkä voin kaiken antaa mennä, tekisin siitä sellasta mihin tiedän lipsuvani, jos en kiinnittäisi huomiota. Minun on vain parempi olla liikkumatta liikaa, turvallisempi. Niin kauan kuin mahdun tämän saman koon housuihin, mihin olen sopinut varmaan viimeiset neljä vuotta, saavat asiat olla, sitten mietin. Typerää on se, että ennen kuvittelin olevani onnellisempi, jos painaisin pari kiloa enemmän, nyt tajuan, ettei eroa ole.

Tahtoisin olla niin paljon parempi ihminen, jotain aivan muuta kuin olen. Näen itseni vain edelleen liian samana kuin vuosi sitten ja olen kuitenkin muuttunut niin. En minä tiedä olenko ainoa joka on sen huomannut tai olenko muuttunut ollenkaan. Huomaan vain toisissa ihmisissä piirteitä ja ajattelen, tuollainen minäkin olin, hymyilen sisälläni ja sanon päässeeni pitkälle, jos kyseessä on jotain kehuttavaa, kuten se että nykyään uskalla jopa avata suuni, saatan vastata opettajalle. Ja se, että pystyn hillitsemään itseni, kun itkettää julkisella paikalla ja pystyisin myös itkemään, jos antaisin itseni. Typeristä ja pienistä asioista. Mutta voin myös aidosti hymyillä ja olla hymyilemättä. Ja ennen kaikkea nauraa aivan niin lujaa kuin tahdon sitä todellista naurua, joka ei ole se sama nauru, mistä minut tunnetaan, vaan pienempi ja aidompi ja minä huomaan sen eron.

On näitä hyviä päiviä, hetkiä. On vain vaadittava itseltä.