Lisäsin uuden kategorian, mutten ehtinyt vielä lisätä siihen kaikkia kuuluvia merkintöjä.

_

Olen hahmotellut vähän sitä tarinaa, kertomusta, niistä kolmesta samankaupungin kasvatista. Heitä on nyt kolme, siitä olen varma. Ja se neljäs tarina on jotain aivan muuta, minun pitäisi vain saada se kaikki kulkemaan mukana oikealla tavalla ja se vaatii niin paljon työtä, johon minulla ei ole aikaa. Aikaa ovat vain yöt  ja silti pitäisi jaksaa aamulla nousta aikaisin ylös ja minä en jaksa. Olen ratkaissut asioita, muistellut ja lukenut miten ensimmäiset versiot menivät, katsellut niitä pieniä muistiin merkittyjä sanoja, jotka kertoivat joskus niin paljon yksistää, mutta vain minulle. Tuo taitaa olla ainoita asioita, jonka suhteen en ole kärsimätön ja se saa minut hymyilemään.

Kirjakaupassa Helsingissä sanoin ystävälleni kirjoittavani kirjaa, kiertelin kaartelin, myönsin ja kielsin. Hänen suhtautumisensa oli jollain tavalla välinpitämätöntä, ajattelin vain sitä, ettei hän tajunnut sen olevan minulle suuri asia. Suuri asia, jonka parissa ole ollut niin monta vuotta. Totta kait se on typerää, että olen niin hidas kirjoittaja, mutta kirjoitan kuitenkin. Ei aina vain voi. Minä kirjoitan vain sitä mitä tahtosin itse lukea, sitä mitä lukisin itse, ei sen kummempaa, enkä minä sillä mitään haen erityisesti. Se on vain jotain mitä minun on saatava tehdä ja tahdon sen joskus valmiiksi. Tahdon kehittää pikku hiljaa ja tehdä siitä hyvän. Harvoja asioita, joita en tahdo tehdä äkkiä ja muiden sanoin hutaisemalla. Ne pienet sanat vain ovat minulle tärkeitä. Se on minun projektini.

_

Olen maalannut valkoisella maalilla, etsinyt verhoja, pohtinut mattoja, mittaillut pohjapiirrosta ja laatinut listoja. Kaikki on kesken ja isä nauraa minulle, kun en osaa päättää kumpaan, vessaan vai pesuhuoneeseen, laitan punaisen maton. Sellaiset asiat vain ovat minulle tärkeitä. Se on minun pieni suuri yksiöni, kamalalla mäntypöydällä ja oudosti nurkista liitetyillä huonekaluilla. Syksyllä minä olen siellä ja aioin olla onnellinen, opiskella, ommella ja onnistua. Kait alan täytyy olla oikea tai minut sinne kouluun sitten halutaan, jos ennakkotehtävästä sain 95 pistettä sadasta ja haastattelusta kahdeksankymmentä. Hymyilen edelleenkin vain pisteille, enkä osaa leijua sillä oikealla tapaa jalat irti maasta onnellisena, opiskelupaikasta, jonne tahdoin. Olisin leijunut viime vuonna, olisin Helsingissä, nyt en jaksa välittää. Se hymyilyttää vähän, mutta ei paljoa.