Haluaisin olla onnellinen siinä määrin, että voisin nauraa yksin keskellä kaupunkia, mutta muistan vain sen kuin olen onnistunut itkemään vähän keskellä siltaa ja muka katsellut jäätynyttä järveä, kun joku käveli vastaa ja nahkaisten tumppujen sivulla yrittänyt hotellin kohdalla mäessa kuivata silmiä. Toivonut, ettei kämppis ole kotona ja että vain saan olla yksin ja yrittää rauhoittua, vaikka se yksin ole ei sitä tunnetta autakkaan. Muistan, kyllä joskus olleeni niin onnellinen, mutten milloin tai miksi, se oli jokin pieni ja typerä syy, joskus. Nyt tahdon vain sitä, pieniä hippuja toivoa, että ei tarvitsisi olla niin yksin. Yksin, kun toivoo, että joku soittaisi, laittaisi viestiä, vaatisi vastaamaan, etten minä vain hautoisi sitä kaikkea, vaatisi pois siitä maailmasta, jossa kalpeat koivut, joiden oksia ei kaukaa erota ilman laseja, kertovat, olet yksin. Vaan joku olisi ja edes pienesti kertoisi välittävänsä siitä mitä minulle kuuluu. Helvetin huomionkipeä.

Jokainen kerta lähteä täältä porukoitten luota takaisin opiskelujen pariin on yhtä hirveä ja pari ensimmäistä päivää koulussa nauraa täysin tekonaurua ja hymyilee vaikkei huvita. Muttei palaa, koska siellä on parempi, kuitenkin. Sitähän minä tahdoin, tahdoin olla yksin, uudessa paikassa, uusien haasteiden edessä. Totta kait tahdoin sinne edes yhden tuttavan tai uuden tuttavan johon saattaisi vähän tukeutua, mutta jos tuntee kolmetoista ihmistä, joista yksikään ei ole mitenkään läheinen on vähän liian yksin ja illat ovat tylsiä. Tylsiä täynnä tv:tä ja velvollisuuksien väistelyä. Hymyilisi joku minulle sillä sillalla saareen.