Niinpä taas, kaikki miljoona asiaa. Yksi kaksi kolme ja sadas ja toivon sitä nollakeliä ja pientä liukkautta pyörätien pintaan. Tahtoisin edelleen osata piirtää että kaikesta tulisi paljon helpompaa. Miten tehdä ratkaisu, en minä voi olla kaikkien kaveri. Haluan hymyillä nauraa piirtää ja olla iloinen, mutta miten olet tuota kaikkea iloisessa sekamelskassa jossa tahdot istua koululla vaikkei tarvisi juoda kaakaon ja kahvin sekoitus, soppaa kuten automaatti väittää ja antaa kaverille pikkuhiluja, jotta tämä saa oman kahvin. Tahdon piirtää ja hymyillä onnellisena, unohtaa puolet ihmisistä kaiken se oudon käytöksen ja olla se unelma henkilö jolla aina menee hyvin. Etkö sinäkin tahtoisin?

Piirrän niitä viivoja jotka osaan ja toistan sitä samaa ja vanhaa oppimatta uutta, olematta sitä mitä tahtoisin ja tahtomatta kirjoitan tahdoin. Valita sen kaiken väliltä. Entä jos minä todellisuudessa tahdon edelleen olla vain taiteilija, se joka saa väkertää ja tehdä asiat omituisesti ja omanpäänsä mukaan, se joka saa piirtää kuulakärkikynällä hahmoja monisteiden reunoille hiukset silmien edessä roikkuen eivätkä/eikä kukaan/ketään/ hän tai mikään välitä, muuta kuin katsoa, eikä se häiritsisi. Paitsi että se häiritsee kuitenkin, se pienen verran liikaa, enkä minä voi kirjoittaa koska en uskalla purkaa niitä sanoja ja olla taas se kasa palasia ja revitty ympäri huoneen lattiaa tietämättä mikä kuului mihinkin ja kuinka monta nenäliinaa oikein kului ja millaisilla silmillä kouluun voi mennä. Ehkä minun lauseissani ei todellakaan ole järkeä kenellekään muulle kuin minulle ja ehkä minä en osaa äidinkieltä siinä perinteisessä ja essee kirjoituksen hallitsevassa mielessä, mutta en minä jaksa/tahdo tai anna itseni välittää, suojelen taas siltä suurelta joka paloittelee ja painaa pään vesiämpäriin jossa on niin mustaa että näkee kaiken muun vain vihreänä. Vihreäni keinotekoisena yliloisena pirteytenä ja taidokkaana osaamisena jota kadehtii eikä itsekkään uskalla yrittää parempaa tai enemmän tyytyy vain siihen vesiämpäri osaan.

Ehkä se kaikki piirtäminen ja kirjoittaminen on samaa piirtämistä, se samallaisen uuden pienen pikkuisen kuvan luomista siitä omasta päänsisäisestä maailmasta, että joku muukin saattaisi vihdoin nähdä millaista siellä on ja auttaisi ilman että pyytäisi tai sanoisi hyvän sanan. Ehkä minä pidin siitä että hän sanoin jumalauta nähdessään piirrustukseni ja uskoin siksi hänen olevan hyvä, oikea ihminen se mihin uskon, enkä edes tiedä kuka hän oli, hän vain oli viisas ja henkilö jota saatoin kuunnella ja katsella ja arvostaa vain parin sanan takia, mutta minä olenkin pieni ja hassu olento joka jonain päivänä tietää tahtovansa taitajaksi eli taiteilijaksi, ei yli-ihmiseksi vaan normaaliksi joka tekee sitä mikä tuntuu hyvältä. Minä vain tahtoisin osata niin paljon enemmän ja olla niin paljon enemmän.