Uusi vuosi, jona en tehnyt mitään. Katsoin pääkipuisena poksilta jakson Wallanderia ja toivoin sen olevan Beck. Toivoin olevani jossain muualla, niin kaukana kuin mahdollista. Etten tuntisi oloani aivan samaksi kuin yläasteella. En olisi halunnut palata siihen tunteeseen enää ikinä, en maailmaan, josta en voi edes puhua muille. Ne hetket olivat liian. Ei ole edes sanaa kuvaamaan sitä, ei ainakaan yhtä. Minä en koskaan kaipaa menneisyyteen, en mihinkään aikaan historiassani. Olen tulevaisuus-tyttö. Hah.

Ajat, jolloin toivoo ettei ole tämä ihminen, ei tässä tilanteessa.

 

Minä olen se, joka lukee hautajaisissa adressit itkemättä.

 

Usein tässä blogissa näkyy minusta vain se negatiivisuus. En minä ole sitä läheskään aina. Nauran varmaan enemmän kuin laki sallii. Hymyilen tietämättäni.

 

Viime tammikuu tuntuu niin kaukaiselta. Ajoittain on voimia katsoa eteenpäin, tehdä asioida ja käydä paikoissa. Haaveilla. Olen ollut myös tavallaan kiireinen. Ja pian se kiire taas alkaa.

 

Kirjoitin äsken ensimmäisen kerran edes lauseen nano- yritykseni jälkeen. Tiedän, että joistain asioista osaa kirjoittaa tai ainakin uskon niin. Tai toivon. Minulla on oma tyylini. Toivoisin vain, että saisin jonkun lukemaan niin lauseita, jotka loppuvat lyhyeen tai jatkuvat liian pitkään.

Toivoisin niin montaa asiaa. Montaakaan en sano ääneen.