Haluan olla jotain muuta isompaa ja hienompaa, se toinen joka hymyilee kadulla ja katsoo puhelintaan, vilkaisee viattomasti kaupan näyteikkunaan nähdäkseen vain sen oman hymynsä, haluan olla se tyttö, joka tietää päässeensä yliopistoon. Se tyttö on mielikuvissa jotain niin hienoa, joku niin kaunis ja ihana, joku joka on vain hän, josta puhutaan melkein kuiskaten. Minä en ole hän, vaikka toivoisin, en ole vielä, ehkä olen vielä ensi viikolla, mutten tiedä. Minun toiveeni on se, en sano sitä haaveksi, en harrasta niitä, en jaksa uskoa niihin, ne eivät toteudu.

Kirjoitan pari sanaa, ei se ole enää sama, minä olen laiska, enkä pääse siihen maailmaan kuin aiemmin. Minä en pysty kirjoittamaan sitä iloa, en saa onnesta sitä todellista, saan siitä vain pienen hymyn. Enkö minä ole tarpeeksi siihen? En kait sitten, jos en kerran siihen pysty. Jos onni ei ole siinä onnea mielestäni voisiko kukaan muu nähdä sitä onnena? Minä haluan tuntea jokaisen tunteen mitä laitan ne hahmot tuntemaan, mitä hän tuntee, ehkä minä tunnekin, mutta usein se on vain se huonompi puoli niistä tunteista, ei se mitä pitäisi, ei se minkä avulla se kaikki olisi aitoa. Vai enkä minä vain usko tarpeeksi?

Minä tiedän nykyään ne värit mistä minä pidän.

Unemployed In Summertime