Ehkä vielä joskus minulla on aikaa. Onhan sitä nytkin, joka hetki, mutta silti se ei ole aikaa, jota saisi käyttää johonkin sillä hetkellä vääräksi tuntemaan. Pitäisi tehdä oikeita asioita, tärkeitä asioita, opiskella, siivota, olla sosiaalinen ja tehdä kaikkea muuta kuin istua koneella tai iltamyöhällä sohvan nurkassa kaksi tyynyä ristissä olevien jalkojen päällä. Katse siinä mustakantisessa kierrevihkossa. Ei saisi ajatella aikaa, jolloin kynän jäljellä on merkitystä, musteen väri kertoo kaupungin ja käsialasta näkee kellon ajan. Tahtoisi niin kovasti kirjoittaa edes muutaman sanan silloin tällöin, mutta elämä ei halua antaa sille aikaa.

Häpeän tätä pientä blogiani, yritän unohtaa sen ajoittain. Minua inhottavat ne hiljaiset kuukaudet, jolloin en sano mitään. Mitä sanoisin maailmalle, jota en edes tiedä kenenkään lukevan. Miten osaisin puhua maailmalle aikana jolloin tunnen olevani joku toinen kuin muutama vuosi sitten ja taas viikon kuluttua saatankin olla se aivan sama tyttö. Jokainen teksti tuo niin paljon mieleen, hyvää ja pahaa vaikka ne eivät muille ehkä sanoisi mitään. Tai sitten ne kertovat paljon.

Ehkä kyse on siitä, että todella pidän siitä mitä opiskelen, ainakin ajoittain. Kaupunkin on niin ja näin, asunnon kylmät lattiat ja osa ihmisistä joista en välitä, mutta silti. En tiedä, se vain on niin, viihdyn täällä tavallaan. Sisällä olen aina se sama pikkukaupungin tyttö. Kaupungin joka kasvaa joka hetki, mutta se ei silti pääse eroon leimastaan.