Kyllä minä täällä edelleen olen. Enää tämä viikko töitä. Unohdin kait kertoa muuttavani Savonlinnaan, opiskelemaan. Ehkä se sitten sopii minulle paremmin. Ehkä onnellinen hetken aikaa, töissä vain tylsistynyt, naurava ja mitään en yhtään olekkan kuitenkaan, hiljaa ajatuksissani. Toisessa maassa, rakentaen lauseita pikkuhiljaaa, mutta ne lauseet eivät ehdi löytää parille ennen unohtumista. Jokainen pahvinpala töissä on liian näkyvillä, jokainen ana liian uskalias.
--
Puin jälleen leveät lahkeet ja tunnen olevani väärällä vuosikymmenellä. Minä en kuulu tähän maailmaan.
--
Minun ei pitänyt palata tänne, ahdistuksenkotiin, mutta olen taas täällä, en pääse pois, vaikkakin vain kuukauden, ennen Savonlinnaan. Tämä joulun aika on liikaa. Jo aivan liikaa. Ongelma jokaisesta oven sulkemisesta, katseesta ja sanasta. Nukkumaankin pitäisi mennä muka silloin kun sanotaan. Onhan se jo niin monesti kerrottu, etten tee mitään kuin pitäisi, selvä olen vääränlainen, mutta miksi hemmetissä olisin joku muu.

Toisessa maailmassa on turvassa hetken, ajatuksissa, mutta ei niitä ajatuksia ehdi kirjoittaa ylös, maalaamaan tai ompelemaan. En ole ommellut varmaan kuukausiin. Ehkä ensi vuonna, ehkä joskus.
Jos elän vain viikonloppuja varten, on tehtävät jaettava ja heille ei kelpaa yksin olo ja luovuus, on pakko nähdä ystäviä. En kiellä etten tahtoisi nähdä heitä, mutta haluan omaa aikaa, sitä minä aina tarvitsen, eikä kukaan ymmärrä. Kuuntelen musiikkia vain sulkeakseni muut äänet pois. Päivän kulku pätetään puolestani. Yöt olivat ennen minun, nyt on pakko nukkua, en ymmärrä näin aikaista aamurytmiä.
--
Nuo kaikki sanat ovat niin sekaisin, tiedän sen. Miten voisin järjestään kaiken käyttämättä aikaa?
--
Ehkä Savonlinnassa, ehkä sitten kaikki on hyvin.
--
Nauran kun kysytään, jännittäkö. Mitä minä jännittäisin siinä, minä en jännitä sellaisia asioita, vaan muita, typerämpiä. Minä pelkään typeriä asioita, ihmisiä. Ei ole jännittämistä asiassa, joka vain on niin. Se on vain mahdollisuus päästä täältä pois. Nauran itsekseni, ehkä osaan sittenkin jotain, ei pääsykokeesta yleensä saa täysiä pisteitä minun maailmassani. Kenties minä olisin sitten keväälläkin päässyt sisään. Suoraan sanottuna rakastan portfoliotani, se on minun näköiseni, aivan kuin ne tehtävät pääsykokeessa olivat valmiina, jopa se kamala kirjoitus. Yhtä turhia ja sekaisia lauseita. Värejä ja muuta, jotka olivat minun. Nauran.
--
Haluaisin muiden tajuavan sen kuinka luova tahdon olla, olen jos uskallan. Mutta mikä niitä kiinnostaa, vastaus on jaa, jos sanon ikävöiväni aikaa kirjoittaa tai maalata. Minä en sano kirjoittavani tai maalaavani hyvin, minä sanon pitäväni siitä. Minä voin maalata, jos joku katsoo, mutten kirjoittaa.

Kirjoitan likaisia lauseita liian usein, lauseita, joita tahdon lukea, mutten muiden lukevan. Lauseita, jotka revitään irti silpuksi ja poltetaan vielä varmuuden vuoksi. Eivät ne ole niitä oikeita lauseita, joita kirjoitan, vaan turhuutta. Jätän ne pois. En tahdo enää lukea.

En minä koskaan kirjoita niin kuin muut, niinkuin neuvotaan. Miten voisin kirjoittaa juonen ensimmäiseksi, se muokkautuu jatkuvasti. Pieniä koukeroita eripaikkoihin, muutan sitä täydellisemmäksi, täytän aukkoja tarinassa vain samalla kun kirjoitan, ei minun tarvitse tietää mitään etukäteen. Mikä on se inspiraatio joa pitäis odottaa, minä väitän että on kirjoitettava pakolla, saatava muutama lause, joskus kappaleita, aivan sama mitä tahansa, merkitsemätöntä tekstiä, sitten voi kirjoittaa. Aivan kuten tässä ensimmäiset kappaleet ovat aivan muuta kuin luettavia(en edes yritä lukea niitä uudelleen) ne ovat ajatuksen virtaa. Se kyllä vie sinne minne täytyy.
--
Toisessa maailmassa kaikki on hyvin, kun oven takaa komennetaan syömään.