Pitäisi tehdä koulujuttuja, mutta jos ei koe niitä tarpeeksi tärkeiksi? Taas en välitä. Seitsemän kymmenestä ja jokaista pitäisi kehittää ja ne kaikki näyttävät mielestäni samalta. Arkisia asioita, mikropuuro on hyvää, kun edellisenä päivänä sekään ei varmasti olisi onnistunut. Joskus päivät vain ovat niin sellaisia, että lättytaikina ei vain paistu pannulla ja taikinakin on loppujenlopuksi aivan kamalaa. Aamuisin on väsynyt, kun ei saa unta, vaikka yrittää. Migreeniä. pilvet ovat niin keväisiä.

Kirjoittaisin mielummin kirjoittamisesta, lukisin kirjoittamisesta. Miksei muka voisi kirjoittaa, jos ei osaa äidinkieltä täydellisesti, ei sitä kukaan oikeasti vaadi. On niin paljon helpompi kirjoittaa koneella, kun ei tarvitse katsoa, mitä kirjoittaa, vaan voi vain lukea sen näytöltä. Ei minun kymmensormijärjestelmäni täydellistä ole, mutta sormet löytävät kirjaimet katsomatta.

Jos ei olisi kaupungissa yksin, vaan voisi nauraa jonkun kanssa. En sano nykyisin olevani ujo, mutta miten puhua ihmisille, joita oma puhetyyli vain naurattaa. Sanoa sanomatta mitään ja puhua kenelle, tyhjällä postilaatikolla, ruokakaupassa kassalla, jonossa ruokalassa, ei tuttujen määrä voi yhtäkkiä kasvaa, jos ei ole hetkeä puhua. Vain samat ihmiset, joista yksikään ei voi olla kuin minä. 

Kaikilla on suunnitelmia, järkeviä päätöksiä ja niissä pysymistä, minä muutan mieltäni viikoittain, päivittäin ja joka toinen tunti. Jäädäkö vai ei, ehkä sitten jos ei pääse mihinkään, mutta toisaalta, jos ei halua tästä ammattia, ei ainakaan tässä vaiheessa. Ehkä myöhemmin, isona ja hienona, aikuisena. Nyt minä tahdon opiskella ja lukea, vaikka siihen olen oikeasti aivan liian laiska. Kenelle puhua, kun ketään ei kiinnosta? Ja kyse on vielä siitä että minä en kehtaa, taas lähteä ja muuttaa, ehkä kerron suunnitelmista, vasta kun pääsen johonkin. jos vain tyytyisi siihen mitä on, missä on. Ei aina janoisi johonkin muualle, leikkisi pienillä suunnitelmilla, olisi siinä hetkessä.