Ensi vuonna samaan kaupunkiin, mutta toisella puolella cittaria. Minusta tulee siis käsityönopettaja!  En vain ymmärrä miksi se ei tunnnu miltään, että on vihdoin päässyt yliopistoon. Äiti itki, minä katselin kummastuneena, ei vain tunnu miltään. Onhan se kivaa, onhan se ihan jees, mutta ei laita hymyilemään kuin hullu, olotilaa samanlaiseksi kuin kuvitteli viime vuonna miltä se tuntuisi. Ei vain miltään kummalliselta.

Kesä vie minut mukanaa, eikä ole aikaa istua koneella ja jos istunkin se on iltaisin/yöllä ja kirjoitan sanoja R:stä, joka näyttelee elämäänsä ja kaipaa jatkuvasti muualle. R:stä, joka ei vain voi lähteä.

Huomenna Helsinkiin ja odotan seikkailua, yritän olla stressaamatta ja ahdistumatta jostain typerästä tunteesta, vaikka jos yleensä tunnen, että jossain on jotain hämärää, se on niin. Minä tunnun aavistavan sellaiset jännät jutut. Se Helsinki reissukin tuntuu kivemmalta kuin yliopistoon pääsy, pääsee linnanmäelle, jossa aion iloita kuin pienenä ja saa viettää aikaa hauskan kaverin kanssa, shoppailla ja tuhlata rahojaan, ostaa kaikkea pientä ihanaa ja melkein tarpeellista.

Pientä, ihanaa ja tarpeellista pitäisi kait jossain välissä lähtä myös porukoiden kanssa hakemaan Ikeasta rajalta, vanhukset kuvittelevat tekevänsä sinne päiväreissun ja minä tiedän, että toinen niistä on sitten rättipoikki ja vain raivoaa minulle, mutta ei se mitään. Syksyllä odottaa 34neliöinen yksiö, joka kaipaa söpöjä salaisuuksia ja punaisia kenkä laatikoita, astioita, lankoja ja kirjoja. Minä hassu ajattelen vain asuntoa, johon voisi ihastua, mutta tuskin se on yhtä söpö kuin torilla ollut yksiöni, tuskin mikään ikinä on. Mutta hervottoman isohan tuo minnulle on, pienelle. No taitavat kaikki kenkäni ainakin nyt mahtua esille.

Ostin siis punaiset korkokengät, kun kuulin päässeeni yliopistoon, aivan kuten olin sopinut itseni kanssa. Nyt ostin ne hymyillen, mutta jos en olisi päässyt, olisin ostanut ne suruuni. ei voi olla rakastamatta liian isoja, vanhanajantyylisiä punaisia korkokenkiä, joilla tuntee olevansa pitkä ja valloittavansa maailman kellohameessa ja hymyllä.

Onnellinen kesä tähän asti, mattojen pesua ja sellaista kiirettä, että mitään ei  vain saa aikaa, vaikka sitä aikaakin olisi. Jotenkin on muka turhan kiire aina edes näkemään kaikkia kavereita, joita pitäisi nähdä, joiden kanssa pitäisi nauraa ja vaihtaa kuulumisia. Kaksi kaveria olisi pakko nähdä, toisesta ole huolissani, vaikka tiedän, että hän pärjää ja toinen on vain niin mukava tyyppi, jota näkee liian harvoin.

Nyt pitäisi järjestää  vaatekaappi, työpöytä, etsiä laukku, pakata, käydä kaupassa ostamassa eväitä ja jokin lehti matkalukemiseksi ja tehdä kaikkea pientä. Ainut asia, minkä tiedän pakkaavani mukaan laukkuun on kasa raitapaitoja, ne ovat niin minua.