Tämä tuntuu niin vieraalta, niin toiselta elämältä silloin, kun olen yksin. Haluan sanoa pieniä lauseita jotka voi vain kuvitella kuulleensa, sellaisia kuiskauksia, pieniä sanoja, tavuja tai ei yhtään mitään. Tahtoisin niin osata, mutten uskalla yrittää ja ulkona on kova ilma, tai raaka joka kuivattaa kädet ja saa laittamaan ne taskuun ilman, että miettii taskujen venymistä. Ja silloin löytää aina uudestaan sen viisikymmentä senttisen joka saa joka kerta onnelliseksi, vaikka onkin niin kylmä eikä kerro mitään muuta kuin, että se on unohdettu taskuun, vaikkei olekkaan. Se vain on siellä ja sen muistaa tai ei muista ja joka kerta hymyilyttää samalla tavalla ja silloin hymyilyttää lisää, kun muistaa sen edelliskerran hymyn ja voi jo nauraa itsekseen ja lopulta nauraa ääneen aina kun laittaa kädet taskuihin.