Remontti, valmis huone, maalinhaju, päänsärkyä.
Naurettavaa etten näytä pääsevän vieläkään sen ammattikoulun pääsykokeisiin, jonne olen halunnut, sinne jonne tahdoin, sitä alaa, sitä näpertämistä ja ne eivät tahdo minua näyttävästi edes pääsykokeisiin. Saan vain niitä typeriä kutsuja paikkoihin joihin en halua, en tahdo enää.

Huoneeni on tyhjä ja kuitenkin täynnä. Tämä on jotain muuta ja uutta ja seinään tuskin uskaltaa nojata. Johtoja ja kenkälaatikoita.

Tiedän tahtovani kirjoittaa sen loppuun, mutta en löydä itseäni sen tarinan parista samoin kuin ennen. Piirrän niitä tyhjiä kuvioita paperille, eivät ne ole kauniita niinkuin pitäisi, piirrän niitä vain päästäkseni pakoon. Olen ollut liian pitkään näiden seinien sisällä, mutta silti en ymmärrä miten pääsisin pois. Ja jos edes uskoisin siihen.

Voisin taas sanoa että on miljoona asiaa jotka pitäisi tehdä, mutten tahdo aloittaa. Ja niitä monta asiaa jotka haluaisin aloittaa mutten voi. Minä tahdon niin ommella, monta ihanaa laukkua ja hametta, piirtää ja maalata, muttei voi.

Vaaleanpuna-hopea seinä ja kaikki muu on valkoista ja minä käännän selkäni sille seinälle, tuijota valkoista kunnes näen sen jonain muuna, vaikkakin sumeana, siinä on muuta. Silmät kiinni muistelen mitä hamahelmistä sai tehtyä käsikorun, mutten saa mieleeni mitä tapahtuu sen jälkeen kun lankaan on pujotettu kolme helmeä ja lanka viety uudelleen ensimmäisen niistä läpi.

Näen todellisia outoja unia ja en tiedä enää myöhemmin mikä oli unta ja mikä totta, minkä minä vain kuvittelin vai muistanko jotain aivan väärin.

Minulla on aikaa, mutta en käytä sitä sillä tavoin kuin aioin, sen saa tehtyä asioita joita tahdoin, kaikki siirtyy, muuttuu, katoaa. Lattia on peitetty ruskealla paperilla, sisällä saa kulkea kengät jalassa.

Tahtoisin osata kirjoittaa, mutta yritänkö liian vähän, jos en mieti niitä sanoja, juonta, lauseita, mitään etukäteen. Minä kirjoitan lähinnä tajunnan virtaa, jotkin asiat hoksaan tapahtuvaksi etukäteen, mutten ohjaa lauseitani kuitenkaan tarkoituksenmukaisesti tiettyyn suuntaa, kirjoitan mitä tahdo tietää. Todellisuudessa voinkait silloin myöntää kirjoittavani itselleni, niin teen vaikka tahtoisin kirjoittaa muille. Ei kukaan kuitenkaan näe, sillä se ainoa mitä kirjoitan on vain minun silmilleni, sillä se on liian pitkä ja muuttuu liikaa. Kuitenkin tahtoisin, että joku sanoisi siitä jotain, vaikka pelkään, ettei se sen jälkeen enää tuntuisi samalta, se ei olisi vain minun. Miksi teen kaiken niin hankalaksi. Toivoisin vain jonkun tahtovan lukea mitä kirjoitan ja toivoisin vielä enemmän jonkun pitävän siitä, vaikka en itsekkään osaa muodostaa siitä mielipidettä. Se tarina on vain liiaksi kuin minä, muttei kuitenkaan. Sitä on välillä niin helppo kirjoittaa, välilllä niin vaikea. Se on vain tarinaa eräästä elämästä, jota ei todellisuudessa ole, jonka vain osittain toivoisi olevan, ehkä se on sekoitus todellisuutta eri ihmisten elämästä fiktiomuodossa, tai jotain. Se on vain.