Muokkailin tätä blogia varmaan vaan entistä tylsemmäksi, mutta värimaailmaa enemmän minun näköisekseni. En oikeastaan tiedä mihin suuntaan lähtisin tämän blogin kanssa. Kirjoittaisinko henkilökohtaisia asioita ja pelkäisin jonkun tutun lukevan, kirjoittaisinko kirjoittamisesta vai kaikesta ylipäänsä. Todellisuudessa haluan kertoa siitä mistä, pidän, niistä typeristä haaveista joita en paljasta kellekkään ja kaikesta, minä edelleenkin kirjoitan mieluummin kuin puhun.

Suu tekee typeriä virheitä valitessaan sanoja. Tuskin sinä todellisuudessa huomasit, kuinka tarkoitin niitä. Tuskin välitit tarpeeksi.

Haluan lopulta myöntää itselleni kirjoittavani romaania, itselleni, en voi ajatella koskaan antavani kenenkään lukea sitä. Sen sisällä on niin paljon sitä mitä minä tunne, ehkä se on se keino, se minne kaikki katoaa. Ei musta ikinä tule sellaista kuin joku toivoo, minä olen aina jotain muuta.
Minä haluan sen pastellimaailman.

Unemployed in summertime

Maailmani vaatii olemaan jossain muualla. Minun maailmani on muualla. Eikä kukaan ymmärrä sitä mitä kerron vaikeilla sanoilla. Minut vangitaan tähän kaupunkiin, aikaan, enkä saa edes näitä öitä joita tarvitsen.

To bee free

Ehkä seuraavassa elämässä saan astua siihen junaan joka vie muualle. Kirjaimellisesti huoneeni on kaaos ja kaapit siistejä ja puolittain tyhjiä. Kaipaan aikaa yksin. Odotan jokaista pientä yksinäistä hetkeä jolloin kuulen sen kuinka kaikki talomme kellot siirtävät sekuntiviisareitaan eri aikaan, makaan yksin olohuoneen sohvalla, tanssin radion ääneen, juoksen matot pitkin poikin lattioita, pois siitä millintarkasta suoraviivaisesta mallistaan. Tiedän mitä minun kotini ei tule olemaan. Pastellimaailma vaatii minut, mutten pääse sinne.
Kaipaan naurua ystävieni kanssa ja sitä, että joku joskus itkisi, joku muu kuin minä. Puhun, kuuntelen, ole paikalla en, ravistelisit minut sinne.

Eikä kukaan ymmärrä etten minä jaksa sitä mitä minulta vaaditaan, en niitä jokaista sanaa, jonka minun luullaan työntävän pois, jättävän kuulematta, minä kuulen ne päässäni kerta toisensa jälkeen, eivätkä ne katoa tässä kaupungissa, jossa en voi olla vapaa. Minä en kestä tavoitteita, maaleja, kilpailua, mitään mikä vaatii yrittämään, minä en tahdo sitä, vastustan niin lujasti, että puren. Nauran typerässä kilpailussa, kun olen viimeinen, mutta oikeasti en kestä olla mitään muuta kuin ensimmäinen, jota en ikinä ole, siksi ei ole tavoitteita, ei haaveita, ne eivät koskaan toteudu, eivät ikinä tapahdu niin kuin pitäisi. En vain yksinkertaisesti edelleenkään usko hyviin yllätyksiin ja suojelen sillä itseäni, ehkä liiaksikin.

Minä rakastan pitkiä lauseita vain siksi, etten osaa katkaista niitä tai jätän pois jotain tärkeää, kuten predikaatit. Minun lauseeni ovat järjettömiä. Minun lauseitani, enkä oleta että kukaan muu niistä koskaan välittää, koska ne ovat harmaita tai tummansinisiä tai kirkkaan keltaisia, ne eivät ole ikinä oikein mustia. Minun sanani ovat samoja kuin muiden, mutta ne eivät taivu ikinä esseiksi, ne eivät ole mustia järkeviä lauseita.