feeling sad, so blue.
Katuu ja toivoo että olisi tajunnut kaiken paljon aiemmin. Tunnen vaikken myönnä sitä. Päässä mielikuva siitä että työntää isonpitkän veitsen läpi rintakehästä, ja se muka auttaisi. En todellakaan usko sitä.
Arght. Kipua tekemättömien asioden vuoksi, sitä ettei vain uskaltanut. Ja se painostus ei todellakaan auta, se vain satuttaa nyt enemmän ja kärsimään sisältä, sillä tavalla oudosti.Sitä vain huokaisee ja painaa kään käsiin. Mennyttä aikaa ei voi muuttaa mutta joskus sitä toivoisi niin paljon että olisi ollut rohkeampi ja kaikkea. Turpa kiinni sinä ääni siinä päässä joka sanot kaikkien tuttujen ääneellä, ystävien ja vanhempien ilkkuen; "Sun olis pitäny" "Sun olis pitäny" "Mikset sä kysyny" "Ei se nyt niin vaikeeta oo". Ja paskat se on just niin vaikeaa, se on niin vaikeaa puhua kelle tahansa pudolle esittämättä mitään, se on just niin vaikeaa olla oma itsensä kun siihen ei mahdollisuutta saa. Minä pelkään edelleen ihmisiä, tuttuja tuntemattomia, ajatuksia ja sanoja. Sitä kaikkea, tahtoo kuulua joukkoon, muttei kuitenkaan.Mä puren hampaat yhteen niin lujaa että sattuu.Sattuuhan muutenkin.
Sitä tietää milloin on myöhäistä ja silloin se sattuu vielä enemmän, koska jo aiemmin tiesi sen sattuvan. Sen ei pitäs olla iso juttu mutta se on, mä tajusin tahtovani prinsessa päivän liian myöhään. Anna mun "angstata" tai keksi ratkaisu.
***

722-250= luettu illassa, 960-772= luettava illassa kaiken muun ohella.

**
Mä en jaksa tätä taloa, mä en jaksa äidin sanoja.
Mä kyllä tiedän olevani tyhmä, laiska, ruma ja silti muka niin laiska. Kyllä mä itsekkin huomaan jos mun naama näyttää siltä että siinä ei ole puuteria vaikka siinä on. Ja kyllä mä tajua jos joku koe menee huonosti tai huonee lattialla on pari tavaraa. Mä tyydyn kokeissa vähempään, vaikka se näyttää olevan monelle niin hankala ymmärtää. Tää on mun elämäni ja mä luulin että mulla oli oikeus päättää.