Ei minulla ole oikeasti mitään sanottavaa, tahdoin vain kirjoittaa tähän jotain muuta kuin jotain pinnalista ihme pölinää hiuksistani. Ja silti jatkan vain niistä.

Haluaisin kirjoittaa nyt sitä tarinaani, mutta se on kaukana toisessa koneessa ja todellakaan en tiedä miten jatkaa. En myöskään tahdo kirjoittaa sitä täällä, en tahdo vanhempieni lukevan. Kyllä, minä kuvittelen heidän kyttäävän kaiken mitä teen koneella, tai ainakin kaiken mitä teen pöytäkoneella. Tämä pikkukannettava, ei mielestäni heitä niin kiinnosta, mutta mistä sitä ikinä tietää.

Kuuntelen musiikkia elokuvan soudtracmusiikkia, tuli katsottua se typerä twilight-elokuva ja en tiedä oliko se todella niin typerä, mutta se oli sitä samaa aivojen tyhjennys tavaraa, kuin ne kirjat, koukuttavaa sellasta, mutta erittäin huonoa. Tahdon lukea sen breaking dawnin.

Olen kait hassu, kun pidän kirjojen lukemisesta myös englanniksi, vaikken olekaan mikään maailman paras siinä, siis englannissa. Huomaan kyllä lukevani sitä ainakin melkein yhtä nopeasti kuin suomea. Täytyy kait selittää se, että minä en käännä englantia sillä tavalla suomeksi, vaan luen englannin englantina ja ymmärrän sen englantina, suomi ei liity asiaan mitenkään. Haluaisin lukea enemmän ja kunnollisia kirjoja, klassikkoja, mutten saa aikaiseksi. Kirjahyllyyn tarttuu aina vain jotain pokkareita ja sen hetken suosikkeja, kirjastosta mukaan aina saman kirjailija kirjoja, en uskalla lukea mitään uutta. Sinuhe egyptiläinen on ollut kirjahyllyssä lukemista odottamassa varmaan kohta pari-kolme vuotta samoin kuin rikos ja rangaistus. En vain pääse niihin sisälle, siihen maailmaan. Sillä tahdon maailman johon upota, johon olla syventynyt niin, että voi eläytyä toisen rooliin, kuvitella olevansa se päähenkilö. Kirjoissa ja elokuvissa kuten tosielämässä en kestä noloja tilanteita. Tv:tä katsoessa peitän silloin silmät ja yritän olla kuulematta, samaistun liikaa. Ainakin joskus.

En osaa kuunnella suomenkielistä musiikkia, edes sitä vähää mitä musiikkia kuuntelen. Musiikki ei saa olla häiritsevää ja usein suomenkielinen musiikki on sitä, englannin voin sulkea ulkopuolle. Suomenkielinen jää soimaan päähän liian usein ja en tahdo, mitään musiikkia soimaan päähäni niin, se riitti että ala-asteella soi jokin mamban valokuva-albumi suurinpiirtein kaksiviikkoa päässä. Musiikki jää soimaan päähäni liian kauaksi, se alkaa alusta aamulla, jos illalla olen nukahtanut siihen, siksi en tahdo häiritsevää musiikkia.

Joo-o, kirjoitan jotain tälläistä ihmettä vian sen vuoksi, etten tahdo nukkumaan, jos nukun on viikko paljon nopeammin ohi, jos nukun ihan pian on huominen. Jos nukun pian pitää palata kauas. Ei sillä, etten pitäisi siellä olosta, mutta siellä on yksin, täällä riittää soitto jollekin ystävälle ja pian on jotain mitä odottaa. Aivan sama näenkö heitä kahvikupin verran tai sanovatko he sanaakaan, minä täytän höpötyskiintiötä ja on jotain muuta ajateltavaa. Teen taas syömistä itselleni ongelmaa, minä en ryhdy siihen ympyrään, jossa niin monet tuntuvat oleva, siksi vältä liikkumista, pelkää pitäväni siitä lopulta liikaa. Nyt vältän sitä, muttei sekään ole hyvä. Ei sekään herkkujen määrä mitä syön, tai ne hetken, jolloin jätän syömättä tai syön vasta kun on aivan pakko. Tahdon, mutten tahdo. Viikonloput siellä kaukana ovat sellaisia.

Viikonloput siellä ovat omituisia, täällä ne täyttyvät hassuista muistoista, tutuista rakennuksista. Ja pienistä muuttuneista asioista. Vanha kannettava on täynnä valokuvia vuosilta, joihin liittyivät ystävät, jotka olivat silloin läheisiä, nyt inhoan yhtä heistä, ehkä vain vihdoin olen käsittänyt millainen hän on. En minä tiedä. Kaipaan aina tänne, mutta täällä pois. Tukehdun, tahdon loppu kevään, kylmä illat, tulevaisuuden odotuksen, joen tuoksun, sen mitä se oli silloin. Silloin kun kaiken saattoin kuvitella olevan hyvin vähän pidempään. Mutta nyt on talvi, takki ei kuulemma sovi paitaa ja siitä pitää sanoa se helvetin viisitoista kertaa. Anteeksi vain, mutta minä olen se vaatesuunnittelun opiskelija, se joka paremmin ymmärtää. Takki on takki ja mitä minä sille voin jos tunika on tarkoitettu jollekin pidemmälle ja minä satun olemaan pätkä, jonka kassiin viikoksi tänne ei sattunut mahtumaan toista takkia, yksiväristä takkia. Kudo sinä vain sukkia ja kuvittele vain, että kehuisin niitä, mutta minä näen virheet siinä kantapäässä ja tiedän, että leveämpänä se näyttäisi paremmalta, ja tiedän todellakin paremmin sen, että niin ohuilla puikoilla ei voi tehdä tarpeeksi paksua vartta villasukkaa, anteeksi vain jos minä olen sattunut kutomaan enemmän nyt viime vuosina. Joo-o, olen lapsellinen ja raivostun vähästä, minä vain olen sellainen. Sinun mielestäsi lapsellinen ja pitäisi kasvaa ja hillitä itsensä, mutten ikinä tahdo muuttua sinuksi, näyttää tunteettomalta, siltä ettei voi kertoa jotain tärkeää, sillä näenhän minä, että jotain puuttuu, jotain on pielessä ja on ollut todella kauan, en minä ole koskaan ollut niin tyhmä.

Hankalasti ymmärettävä olen tuossa joo, viittaa vain yhteen ihmiseen, kyse on vain ajatuksista, jotka tuntuvat paremmalta tuossa kuin jossain muualla, raja fiktion ja todellisen elämän välillä on niin häilyvä. Tahdon todellakin kirjoittaa, mutten saa aikaiseksi. Täällä ainakaan, nyt, sillä nyt todellakin pitäisi nukkua ja en tahdo, mutten myöskään tahdo kuulla huutoa siitä, että pitäisi olla nukkumassa, sori vaan mä olen täysikäinen ja aina voin lähtä täältä takaisin sinne kauaskin. Ei tämä ikinä helpota, ei tässä talossa ole koskaan oikeasti yksin.

Tahtoisin kantaa tuon koko kirjahyllyn sisällön mukanani sinne kauas, mutta en pysty ja en minä edes lukisi niitä kaikkia, mutta ne kirjat ovat vain niin ihania, luettuja, lainattuja muillekin, jotkut. Pidän niistä kiiltävistä paperikansista, joissa näkyvät pienet naarmut ja sormenjäljet. Täällä olisi toisaalta niin ihana olla, jos vain saisi olla, on jotenkin niin hankala tehdä mitään ja minä ajattelen kesää kauhulla, kun on lähes pakko lähteä pois sieltä kaukaa, palata tänne vähäksi aikaa, löytää itsensä luultavasti taas syvemmältä kuin aiemmin. Kuunnella sitä valitusta. Kyllä minä tiedän muutenkin, etten ole täydellinen. Ehkä se on heille helpompi niin, kuvitella varmaan kasvattavansa sillä, että hokee jatkuvasti mitä ei ole tehnyt, mitä pitäisi tehdä, kyselee on kokoajan siinä vieressä hengittämässä niskaan. Ei heille näytä ikinä auenneen se miksi minä ylipäätänsä asuin se pari kuukautta muualla, kun olin töissä.

Nyt se ääni tulee, nukkumaan.