Näytellä siinä maailmassa ja hymyillä kaikki paha pois.

__

Näin entistä äidinkielenopettajaa, se kysyi missä olin ja mitä tein. Ei varmasti muistanut minua, miksi olisi? Minä häpesin kaikkea kirjoittamaani, keskeneräisiä lauseita ja novelleja. Teki mieli kysyä jotain, sanoa jotain, mutta join vain kahvia niissä unelmakengissä. Hiljaa ja hymyilin. Hymy, nauru ja se kaikki, laitoin kahviini maitoa vain siksi, että voisin juoda sen nopeampaa. Kuinka pitkälle voi viedä näytelmän talossa täynnä ihmisiä. Minä olisin loistava näyttelijä, olisin edes jotain.

Sanat, jotka takertuvat puoliksi kirjoitettuihin lauseisiin kuulumatta niihin.

Jokaisessa pienessä askeleessa kuuluu kenkien ääni, portailla on käveltävä varpailla, etteivät korot juutu ritilään.

Ei tahdo olla siellä, ei tahdo tätä kaupunkia, joka on niin takertunut kiinni, ei päästä lähtemään. Kaupunkia, josta minun ei uskota olevan. Miksi olen täällä, miksi? Kaikki se on yksi pieni ympäri siinä, että jos olisin joku muu. Kukaan muu ei olisi täällä enää, kuka tahansa muu olisi riuhtonut itsensä irti tästä. Minä olen täällä, katson samaa vasta leikattua ruohoa, katulamppua ja naapurinpostilaatikkoa. Jokaikinenvuosi.Kokoelämää. Miksi pyristellä irti, kun tietää, ettei pysty siihen. Tarvitsi jonkun kiskomaan, tarttumaan käteen, sanomaan, "et sinä kuulu sinne, nyt jää tänne, muualle". Kuulun muualle, tahdon muualle ja joudun odottamaan. Syksy, tule jo.

Huudan syksyä, huudan vapautta. Lähtisinkö jos voisin? Uskonko liikaa syksyy, toivonko siltä vapaudelta liikaa? Varmasti.

Tämä kaupungin äänet sitovat minut. Muuallakin.