Ehkä vielä joskus minulla on aikaa. Onhan sitä nytkin, joka hetki, mutta silti se ei ole aikaa, jota saisi käyttää johonkin sillä hetkellä vääräksi tuntemaan. Pitäisi tehdä oikeita asioita, tärkeitä asioita, opiskella, siivota, olla sosiaalinen ja tehdä kaikkea muuta kuin istua koneella tai iltamyöhällä sohvan nurkassa kaksi tyynyä ristissä olevien jalkojen päällä. Katse siinä mustakantisessa kierrevihkossa. Ei saisi ajatella aikaa, jolloin kynän jäljellä on merkitystä, musteen väri kertoo kaupungin ja käsialasta näkee kellon ajan. Tahtoisi niin kovasti kirjoittaa edes muutaman sanan silloin tällöin, mutta elämä ei halua antaa sille aikaa.

Häpeän tätä pientä blogiani, yritän unohtaa sen ajoittain. Minua inhottavat ne hiljaiset kuukaudet, jolloin en sano mitään. Mitä sanoisin maailmalle, jota en edes tiedä kenenkään lukevan. Miten osaisin puhua maailmalle aikana jolloin tunnen olevani joku toinen kuin muutama vuosi sitten ja taas viikon kuluttua saatankin olla se aivan sama tyttö. Jokainen teksti tuo niin paljon mieleen, hyvää ja pahaa vaikka ne eivät muille ehkä sanoisi mitään. Tai sitten ne kertovat paljon.

Ehkä kyse on siitä, että todella pidän siitä mitä opiskelen, ainakin ajoittain. Kaupunkin on niin ja näin, asunnon kylmät lattiat ja osa ihmisistä joista en välitä, mutta silti. En tiedä, se vain on niin, viihdyn täällä tavallaan. Sisällä olen aina se sama pikkukaupungin tyttö. Kaupungin joka kasvaa joka hetki, mutta se ei silti pääse eroon leimastaan.

Uusi vuosi, jona en tehnyt mitään. Katsoin pääkipuisena poksilta jakson Wallanderia ja toivoin sen olevan Beck. Toivoin olevani jossain muualla, niin kaukana kuin mahdollista. Etten tuntisi oloani aivan samaksi kuin yläasteella. En olisi halunnut palata siihen tunteeseen enää ikinä, en maailmaan, josta en voi edes puhua muille. Ne hetket olivat liian. Ei ole edes sanaa kuvaamaan sitä, ei ainakaan yhtä. Minä en koskaan kaipaa menneisyyteen, en mihinkään aikaan historiassani. Olen tulevaisuus-tyttö. Hah.

Ajat, jolloin toivoo ettei ole tämä ihminen, ei tässä tilanteessa.

Minä olen se, joka lukee hautajaisissa adressit itkemättä.

Usein tässä blogissa näkyy minusta vain se negatiivisuus. En minä ole sitä läheskään aina. Nauran varmaan enemmän kuin laki sallii. Hymyilen tietämättäni.

Viime tammikuu tuntuu niin kaukaiselta. Ajoittain on voimia katsoa eteenpäin, tehdä asioida ja käydä paikoissa. Haaveilla. Olen ollut myös tavallaan kiireinen. Ja pian se kiire taas alkaa.

Kirjoitin äsken ensimmäisen kerran edes lauseen nano- yritykseni jälkeen. Tiedän, että joistain asioista osaa kirjoittaa tai ainakin uskon niin. Tai toivon. Minulla on oma tyylini. Toivoisin vain, että saisin jonkun lukemaan niin lauseita, jotka loppuvat lyhyeen tai jatkuvat liian pitkään.

Toivoisin niin montaa asiaa. Montaakaan en sano ääneen.

Olen täällä. Opiskelen. Kirjoitan. Neulon. Yritän kirjoittaa Nanoa. Varmaankin toista kertaa. Tähän mennessä menee ihan hyvin. Saa nähdä.

Kuukaudet jäävät väliin, kesä kuluu.

Muutamia rivejä, lauseita, ajatuksia ja henkilöitä.

Pian taas kaupunkiin, jossa voi olla joku muu, mutta ei tee mieli olla. Sitä vain on, olematta mitään.

Kuukausi loppuu, on kait sanottava joku sana.

En tiedä mistään mitään, kesä on hetkiä siellä ja täällä.

Päivät liian pitkiä ja illat liian lyhyitä. Öitä kaipaan. Omaa aikaa. Tai naurua ja hulluttelua.

Nautin juhannuksesta. Onko ihme, jos nauraa jalat hiekassa.

Keskeneräisiä asioita ja jotkut ratkaisut ovat lähempänä.

Minun elämästäni nähdään vain palasia.

Jostain syystä katsoin koko moonlight sarjan, sen  yhden ainoan tuotantokauden mitä sitä on tehty, vaikkei se sarja edes ole kovin hyvä. En ole kirjoittanut sanaakaan, vain koulujuttuja. Mikä kesäloma on sellainen jossa on jo kerennyt kirjoittaa kolme esseetä ja vielä pitäisi tehdä ainakin yksi kirjoitus, sitten lukea kahteen tenttiin. Kait sitä jotain muutakin löytyy. Ja jotkut vielä kummastelevat, ettei minulla ole kesätöitä. Olen ajatellut kirjoittaa, suunnitella mallistoa jonka sisällöstä en vielä tiedä ja tietysti neuloa. Tavaroiden purkaminen ja järjesteleminenkin vie aikaa. On kiire lomalla.

Tuoksuu kesältä, lämmin aurinko iholla. Ei tämä tule kestämään.

Pieniä hauskoja hetkiä. Aamupalaksi jäätelöä ja muuta mukavaa.

Pöytä on täynnä papereita, sanat ajatuksissa.

Meinaisin tilata yhden kirja, koska sen mainostettiin muistuttavan Siri Hustvedtin kirjoitustyyliä. Ei se kuitenkaan olisi ollut. Ei sitä sanaa kiertyneenä toisen ympärille.

Lauseet jotka ovat jotain muuta. Ei niitä lauseita enää. Ei kukaan pakota sinua tekemään niin.

Yksittäiset sanatkin vievät siihen maailmaa, jossa kaikki on toisin.

Tekee jotain, vaikka on niin epävarma siitä, osaako. Sanat, lauseet, pienet yksittäiset tarinat keskellä sitä kaikkea.

Jos joku kysyy mitä harrastan, kerron kyllä kirjoittavani.

Mutta elämä on muuta kuin aikaa sanoille.

Joskus  vain voisi nauraa sille kaikelle.

Liikaa luovuutta, luulen.

Keskittymiskyvyn puutetta.

En mä oikeasti  niin vanha ole. Mä olen täys kakara vielä.

Ei mitään vo-re-ver ven-ti-van.

Loistava vinkki linkki ainakin omasta mielestäni. Selaisin ja lukisin, jos ei pitäis lukea kahteen tehtiin ja puurtaa esseiden ja muiden opiskelujuttujen parissa. En vain voi rakkaudelleni kirjoja kohtaa mitään, vaikka ole tainnut tänä vuonna vielä yhtään romaania ehtiä lukemaan. Seuraavalle junamatkalle voisikin lehden sijaan napata mukaan edes pokkarin, vaikka tenttikirja se silloinkin olisi parempi olla kädessä.

Olen viettänyt lähes parisen viikkoa kotona, pääsiäistä ja kait jotain perioditaukoa. Yliopistossa oppii olemaan kaikesta pihalla ja ymmärtämään ettei se haittaa. Kevät tulee pikku hiljaa.

Neuleinto jatkuu, palmikot ja pitsit ovat vaihtuneet kirjoneuleisiin. Miten selviän kesästä, kun pitäisi tehdä kesäisiä käsitöitä ja minä tahtoisin kutoa sukkia.

Montaa sanaakaan en ole ennättänyt kirjoittaa, muutaman lauseen. Aika ei vain riitä. Kesällä sitä pitäisi olla, mutta onko rauhaa tehdä mitään. Kesää kohti.

Kuukaudet vain kuluvat. Kohta koko kevät. Ei mitään mikä haittaisi, tuntuisi kuljettavan aikaa hitaasti. En odota mitään erityistä, en tahdo mitään erityistä. Olen tyytyväinen nyt. Tähän hetkeen, tilanteeseen. Ainahan pienet asiast voisivat olla paremmin, mutta pidän opiskelusta, asunnosta, ystävistä tästä hetkestä elämää. Ei tarvitse odottaa tulevaa, nyt on aivan hyvä hetki. Voi kuitenkin haaveilla, odottaa vähän jotan pientä, kuten kesää, ensi vuotta, asioita, jotka saavat tuntemaan itsensä aikuiseksi ulkopuolelta katsottuna. Edelleen nauran sille ettei minusta pitänyt ikinä tulla yliopisto opiskelijaa. Nyt tiedän ettei minulle sovi mikään muu. Tämä tuntuu ajoittain jopa helpolta, ei kamalia päiviä, jatkuvasti koululla istumista, mutta valintoja, ajankäytön hallintaa, omatoimisuutta. Hassua, ei minnun pitänyt olla tälläinen. On jopa aikaa iltaisinkin vain olla jos tahtoo. Tahtoisin laatia listan asioista jotka tahdon saavuttaa. Ja sitten edetä. Ei minun pitäisi olla tälläinen, minun ei kuuluisi asettaa tavoitteita ja sitten pyrkiä niihin. En edelleenkään aseta niitä moniin asioihin, mutta joihinkin tuntuu vain täytyvän.

Tajusin sen, että kun viime vuonna hain hain opiskelemaan, tiesin ettei ollut muuta paikkaa kuin tämä johon halusin, tietenkin se toinen kaupunki, mutta sehän on mahdottomuus minun arvosanoillani. Tiesin vain tahtovani tehdä tätä työtä sitten isona. Kuitenkin minusta tuntuu, etteivät kaikki arvosta minun valintojani, ihmiset joilta toivoisin sitä arvostusta. He kait ajattelevat, ettei se työ sovi minulle tai jotain. No eipä sillä ole minulle väliä.

Minä tiedän nyt mitä tahdon. Ehkä siksi tähän blogiin kirjoittaminen on nyt niin vaikeaa. Se että tietää, ei  vain odota jotain, tekee asioiden eteen työtä. Pieniä askelia joita muut eivät edes välttämättä huomaa. Mutta minun elämäänihän se vain on.

Olen laatinut pientä suunnitelmaa mitä teen ensi kesänä, sehän voi olla ettei mikään toteudu niin kuin tahtoisin. Voi olla etten kestä sitä vanhaa pientä huonetta ja kaikkea, mutta voi olla että asiat ovat paremmin. Minä tiedän mitä teen kesällä ja aioin myös toteuttaa suunnitelmiani. Aioin jatkaa eteenpäin.

Edelleen vihaan sitä yltiö positiivista ajattelutapaa, ajattelen lähes kaiken itseäni koskevan negatiivisesti, mutta yritän eteenpäin. Voi hyviäkin asioita sattua. Ehkä.

Olen nauranut "Kiina triko"-mainokselle.

Leiponut pitsaa.

Neulonut säärystimen ja aloittanut toisen.

Ratkonut paidasta hihat ja ommellut toisen puoleksi takaisin.

Järjestänyt papereita.

Pessyt muutaman koneellisen pyykkiä.

Tervehtinyt kolmesti kahta eri naapuria.

Tiskannut.

Katsonut muutaman elokuvan tv:stä ja haaveillut eläväni jollain toisella vuosisadalla tai kymmenellä.

Tänään jätin menemättä luennoille ja kohta ajattelin keittää kahvia ja syödä suklaa keksin.

En ole siis tehnyt mitään.

Ensimmäinen kirjoitus tälle vuodelle ja kohta pitää palata takaisin yliopistolle luennolla. Tai ei pidä vaan saa mennä, sillä tänä vuonna kukaan ei seuraa onko paikalla vai ei. Ei ainakaan suurimman osan aikaa. Minä nautin vapaudesta. Selvisin ensimmäisestä puolesta vuodesta, joten ajattelin yrittää selvitä loppuun asti. Toivottavasti. En lupaa itselleni kuitenkaan mitään.

Olen edelleen täysin lankojen lumoissa ja ajattelinkin lähteä kehittämään tätä blogia senkin vuoksi vähän monipuolisemmaksi. Yleisemmäksi, enkä vain tällaiseksi päiväkirjatyyppiseksi ja lähinnä kirjoittamista käsitteleväksi. Totta kait yritän edelleen puhua kirjoittamisesta, mutta myös kaikesta muusta mikä minua kiinnostaa. Yritän myös alkaa päivitteleemään useammin, mutta saa nähdä mitä tästä tulee.

Pieni lupaus paremmasta? En tiedä luotanko siihen.

--

Nanon mukana loin uuden maailman. Maailman tulevaisuuteen, kymmenien vuosien päähän, mutta kuitenkin se muistuttaa melkein liiaksikin nykyaikaa. Ehkä toivon, ettei mikään muutu.

--

Luulen, että opiskelen nyt oikeaa alaa. Haaveilen salaa siitä toisesta kaupungista, mutta en tiedä aionko yrittää hakea sinne. Sitten varmaan pettysin. Ja tavallaan pidän tästä kaupungista, sen pienuudesta ja siitä, että tunnen tarpeeksi ihmisiä lähteäkseni viikonloppuna jonkun kanssa baariin, mutta tarpeeksi vähän, että voin käydä vaikka ruokakaupassa rönttänävaatteissa. Sitä en kyllä tee, mutta voisin. Kaipaan kuitenkin jotain.

Jotkut asiat vain saavat ikävöimään. Tämä tiettyyn kaupunkiin ja hetkiin, ystäviin ja vuosiin jotka olivat jälkeenpäin ajateltuina niin ihania. Ehkä vuodet tuovat toisen näkökulman. (En välitä sanoista, tässä on jotain muuta.)

"Mikä on suhteesi vanhempii asteikolla -10   -   +10?" Vastaus riippuu päivästä ja paikasta. Erityisesti kaupungista.

Se pikkukaupunki joka kietoo itseensä, ei päästä irti, jota vihaa ja kaipaa. Loppu kesän yöt, talvet ja pikkupakkanen, kun tietää luottavansa muutamaankaan ihmiseen. Ja kaipaa niitä hetkiä.

Kuitenkin nauttii tästäkin, väsyneenä ja väshän yksinäisenä, mutta onko sillä väliä. Sillä yksinäisyydella.

Olen vältellyt vuodatus näköjään yli yhden kuukauden. Tahdoin vain sanoa yrittäväni kirjoittaa edes 25000 sanaa tässä kuussa. En pyri täyteen määrään, koska tiedän sen mahdottomaksi. Olen todellakin niin hidas kirjoittaja. Ja tällä hetkellä erittäin ärsyyntynyt siitä, että olen niin hidas. Tai sitten olen vain liian hyvä tekosyiden keksijä.

Tekisi mieli tehdä kaikkea muuta paitsi pakata ja siivota. Viikonloppu kotona on kovan matkustamisen takana ja olen siitä niin väsynyt, mutten tahdo pettää ystäviäni ja jättää tulematta. Totta kai olisi helpompaa ilman mitään mikä sitoisi siihen kaupunkiin, mutta ei sellanen ole mahdollista. Se kaupunki ei päästä irti.

Olen kirjoittanut hirvittävän vähän, mutta enemmän ehkä suunnitellut ja pohtinut lopullista rakennetta. Laatinut excel taulukon tapahtuma ajankohdista ja siitä miten ne sijoittuvat lopullisessa versioissa. Tuntui vähän hassulta laatia sitä, kun yksi osa tarinaa on täysin kirjoittamatta. Tai ehkä toinenkin, se kirja kirjan sisällä. Tästä tulee vain niin pitkä, mutta ei se minua haittaa, eivät ne kaikki vuodet jotka olen tuohon käyttänyt, olen tyytyväinen silloin kun voin lukea sitä vaikka uudestaan ja uudestaan. En osaisi kirjoittaa tai oikeastaan en voisi hyväksyä kirjoittavani sellaista jota en tahtoisi lukea uudelleen. Sellaiset kirjatkin ovat vain oikeasti hyviä joita luen useampaan kertaan, sellaiset, jotka tietää hyviksi. Sama koskaa kyllä myös elokuvia. Minä pidän tuota tekstiä hyvänä, mutta ei se välttämättä jonkun toisen mielestä sitä olisi, mutten välitä, se on kirja minulle.

Sanon vain vielä sen että ainakin nyt vielä pidän yliopisto opiskelusta.

Tähän mennessä yliopistossa on ollut mukavaa. Jollain tavalla rennonpaa kuin amk:ssa tai missään. Vaikka eihän vielä olekaan juuri ollut kuin aloitus juttuja, on ollut mukava tutustua ihmisiin, nauraa ja puhua vain kaikkea. tänä vuonna asunnon ikkunoista näkyy jopa elämää. Hymyilyttää pienet asiat ja ärsyttää jotkut vielä pienemmät. Tämä on kaupunki jossa tuulee aina. Tuuli on hyvä juttu.

Toisessa maailmassa, odottaen maanantaita.

Pitäiskö olla onnellinen unelmien toteutumisesta? Voinko pitää unelmana sitä, jonka olen tiennyt jonain päivänä tekeväni? Ei se oikeastaan ollut minulle kysymys pääsisinkö opiskelemaan tuonne vaan, että milloin pääsen, nyt vai kahdenkymmenenvuoden kuluttua. En taaskaan ole tyytyväien nykyhetkeen, en milloinkaan. Ehkä nyt kuitenkin enemmän kuin useimmin. On väsynyt ja iloinen, pakastimessa muffinsseja ja kaapissa suklaata, jota ei tee mieli. Olen järjestänyt värit purkkeihin, kirjat hyllyyn ja tapellut koneen kanssa. Yltiösöpöllä tavalla laitetut keittiön verhot ja minun näköinen makkari. Olen huomannut rakastavani nykyään punaista, ennen välttelin sitä, nyt myönnän sen.

Olen kirjoittanut, vähäsen. Luonut sitä pohjaa, pohtinut rakennetta. Tiedän, että tuosta tulee kirja, mutta se on suuri työ. Pelkää sitä työmäärää ja tahtoisin lusmuilla, mutta sitten en enää pitäisi siitä. Olen siis rohkeampi.

Syysvaatteet odottavat kaupoissa ja minä tahtoisin kulkea mekoissa ja korkokengissä läpi talven. Söpöt kumpparit sopivat kuitenkin paremmin takkiin ja säähän. Kumpparin joissa on punaista, mustaa ja valkoista. Hölmö minä valitsi sähkövatkaimen napinpunaisen mukaan, oranssi ei vaan ollut nätti.

En ymmärrä miksi tätä luetaan, kuka tätä tahtoisi lukea. Se kummastuttaa minua. Tämä blogi on vain täynnä outoja lauseita, joiden monet merkitykset ovat selviä vain minulle ja jotkut niistä ehkä ystäville. Varmasti joku luulee ymmärtävänsä, mutta sanoissa on niin monta puolta ja ne sanat ovat minun puolellani.

Minä olen tarinan kertoja, joka ei osaa puhua. Kertoja itselleni. Minä olen tarinani jota kerron.

Alle viikko tätä maailmaa.

Sanoja, joilla on vähän suuntaa.

Nauran maailmalle joskus.

Näytellä siinä maailmassa ja hymyillä kaikki paha pois.

__

Näin entistä äidinkielenopettajaa, se kysyi missä olin ja mitä tein. Ei varmasti muistanut minua, miksi olisi? Minä häpesin kaikkea kirjoittamaani, keskeneräisiä lauseita ja novelleja. Teki mieli kysyä jotain, sanoa jotain, mutta join vain kahvia niissä unelmakengissä. Hiljaa ja hymyilin. Hymy, nauru ja se kaikki, laitoin kahviini maitoa vain siksi, että voisin juoda sen nopeampaa. Kuinka pitkälle voi viedä näytelmän talossa täynnä ihmisiä. Minä olisin loistava näyttelijä, olisin edes jotain.

Sanat, jotka takertuvat puoliksi kirjoitettuihin lauseisiin kuulumatta niihin.

Jokaisessa pienessä askeleessa kuuluu kenkien ääni, portailla on käveltävä varpailla, etteivät korot juutu ritilään.

Ei tahdo olla siellä, ei tahdo tätä kaupunkia, joka on niin takertunut kiinni, ei päästä lähtemään. Kaupunkia, josta minun ei uskota olevan. Miksi olen täällä, miksi? Kaikki se on yksi pieni ympäri siinä, että jos olisin joku muu. Kukaan muu ei olisi täällä enää, kuka tahansa muu olisi riuhtonut itsensä irti tästä. Minä olen täällä, katson samaa vasta leikattua ruohoa, katulamppua ja naapurinpostilaatikkoa. Jokaikinenvuosi.Kokoelämää. Miksi pyristellä irti, kun tietää, ettei pysty siihen. Tarvitsi jonkun kiskomaan, tarttumaan käteen, sanomaan, "et sinä kuulu sinne, nyt jää tänne, muualle". Kuulun muualle, tahdon muualle ja joudun odottamaan. Syksy, tule jo.

Huudan syksyä, huudan vapautta. Lähtisinkö jos voisin? Uskonko liikaa syksyy, toivonko siltä vapaudelta liikaa? Varmasti.

Tämä kaupungin äänet sitovat minut. Muuallakin.